Ne johtivat eloni vuolevan juoksun, ne loivat sen riennolle valoisan tuoksun, ne kuiskivat kulkuni kaukaista määrää, ne väistivät vaanien välkettä väärää ja kiersivät punaisena päilyvää kukkaa ja juomasta kielsivät hunajansa hukkaa. — — Ma sieluni sointuja vaieten kuulin ja Jumalan ääneksi tuntoni luulin. —
Vaan vuodet vieri ja vaipui; — omatuntoni tuomiot haipui ja lakkasi lapsuuden laulut. —
Soi sielussa nyt, soi kielet hämärät kummat, epäsoinnut suuret ja tummat. — Ne ilkkuvat entistä sydämeni kieltä ja entistä selvää ja kirkasta mieltä, ne särkevät entisen totuuden kuvan ja hyvään ja pahaan ne antavat luvan oma itse on laki, joka antavi määrän, oma tahto on tuomari oikean väärän. — Ma tyhjässä harhaan eksyvän lailla ja elämä on tyhjä ja määrää vailla. —
Niin kaikki on sielussa toisin, että itkeä muutosta voisin, — ja sentään en mielisi vaihtaa. —
TE NAISET — —
Te naiset, te naiset, te näyttelijät, te petätte, peitätte yhä, te lainaatte lapselta katsehen ja ilmenen tekopyhän. Te petätte itsenne, petätte muut, kun sidotte silmät, tukitte suut ja käytte kuin nunnien kuvat, kuin enkelit tusinataiturin palapiirtehin säveän säädyllisin, näin täyttäen luulot ja luvat. — —
Oi ollapa kerranki ihminen ja valimostanne vapaa! Te pelkäätte sääntöjen sävyä ja kotien kireää tapaa; vaan ponnisteltua uuvuksiin te lankeette kaapunne laskoksiin ja silloin joskus ma mietin: Mitä hyötyä näytellä enempää, tekin tahdotte miestä miellyttää ja koljette vireissä vietin — —
POHJATUULEN TUVILLA.
Kesän kukka, miksi kukitkaan, miksi nuppus' aukes' ollenkaan! Kesäpäiviä vain harva on, sekin harva kylmä, tunteeton; pian tuoksus' haihtuu tuulisäihin, poskes' kalpeneepi pohjan jäihin!
Kesän kukka, miksi hymyilet, miksi elämätä lempinet! Vastarakkautta ethän saa: maailma ymmärrä ei rakastaa, pienen onnea ei elo siedä; hymyn sultakin se voipi viedä —