— Vähät siinä papinkirjoja kysytään, missä on syntynyt, kysytäänpä vain, osaako poika pontulla oikein valita tukin, jonka selkään hyppää. Sanopas, minkälaisen valitsisit?
— Tietenkin sellaisen, joka kannattaa.
— Tietenkin iskisit silmäsi sellaiseen, joka ylinnä veden päällä keikkuu ja joka pyörii! Ei, tuumista se riippuu. Oletkos koskaan punninnut, montako tuumaa sinun kohdallesi tarvitaan?
— Mutta oletkos sinä koskaan ollut ruuhkaa purkamassa?
— Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee…
Olli Muurola kuunteli tätä pöytäseuransa hilpeää ja tyhjänpäiväistä rupattelua haikeamielisesti ja melkein kadehtien. Siinä oli sitä elävän elämän harrastusta, joka häneltä puuttui, jota hän olisi tarvinnut teokseensa, jota hän nykyään ajoi takaa joka paikassa. Sen vuoksi oli hän tullut tänne Kauppaseuraankin, tavattuaan kadulla muutaman vanhan koulutoverin. Aina tuo sama ajatus: jos sattuisi jotakin, jotakin tavallisesta poikkeavaa, joka rehevöittäisi mielikuvitusta, tulistaisi tunnetta, antaisi todellisuuden tuntua ja pakottaisi kirjoittamaan. Eikös mitä! Ei sattunut mitään. Tai jos sattuikin, ei hän saanut siitä kiinni. Tai jos sai silmänräpäykseksi, kuihtui tuo vaikutelma heti hänen aivojensa läpi käväistyään, kuihtui, sensijaan että se olisi ruvennut siellä kasvamaan ja hedelmöitymään, kuivui kuin savi kuvanveistäjän käsissä, ennenkuin siitä ehti mitään tehdä.
Ei auttanut kirjavin seura, ei viinan voima. Kaikki oli niin kaukana. Ei mitään mielenkiintoa ihmisiin eikä koko maailman menoon eikä edes kykyä teeskennellä sitä!
Tällainen oli Olli jostakin selittämättömästä syystä ollut jo pitemmän aikaa. Hänen ei olisi nykyään ollenkaan pitänyt tulla ihmisseuraan. Hän ei osannut käyttäytyä. Ja hänen kummallista hajamielisyyttään ja välinpitämättömyyttään voitiin vielä pitää jonkinlaisena tahallisena mielenosotuksena.
Hän nousi lähteäkseen. Olikin jo myöhäinen yön hetki. Hän syytti kiireellisiä töitään.
— Taitaa tulla henki päälle, nauroi ystävällinen konttoristi hänen vierellään.