Ystävättäret koettivat lakkaamattomalla puhelulla peittää molemminpuolista onnettomuuttaan.
He eivät voineet eivätkä tahtoneet olla oikein suoria toisilleen eivätkä he myöskään kokonaan luottaneet toisiinsa.
Pirkko ajatteli:
"Mitä vartenhan Toini antaisi rahaa, jos eroaisin miehestäni? Ja miksi eroaisin? Mehän rakastamme toistamme. Hän otti tuon kohtauksen liian vakavalta kannalta. Ikävä, että sattui kuulemaan. Mustasukkaisuus, sehän on juuri rakkauden tunnusmerkki. Vaikkakin katkera. Kunpa hän vain vähän enemmän luottaisi minuun! Ei ikinä anna hän anteeksi tätä yötä ulkopuolella kodin… Mikä minut perii!"
Ja Toini ajatteli:
"Lupasinko minä auttaa Pirkkoa? Mutta millä? Minä houkkio! Eiväthän
minun rahani enää ole minun. Jokainen penni käy Uodin kautta…
Oh, ei Pirkko jaksa erota sitäpaitsi, eihän sellainen ole helppoa.
Huomenna he taas sopivat. Ei jaksa erota, ei…"
He makasivat kauan valveilla kumpikin kituen kahleissaan, joista he kärsivät, joista he olisivat tahtoneet vapautua ja vapauttaa toisensa, mutta eivät jaksaneet…
JUMALIEN HÄMÄRÄ
Etpäs osaisi laskea tukin päällä koskesta alas, etpäs jukul'aut osaisikaan!
— Minä, joka olen ihan kosken partaalla syntynyt ja kasvanut…