Luokkatoveri nousi seisomaan.
— Sinusta tulee, sanoi hän hiukan sammaltaen, vielä Suomen maan suurin kirjailija, sanokaa minun sanoneeni. Minä olen sen havainnut kotkan silmällä. Ja jos suomen kieli kerran on, niinkuin on todistettu, maailman alkukieli, niin se on oleva myös sen loppukieli, se on minun uskoni se. Sillä mikäs tämä maailman niin paljon huudettu sivistys ja kehitys on? Vain käärme, joka puree omaa häntäänsä. Ja silloin sinun kirjojasi, Olli, luetaan vielä kerran kaikkien ranskojen ja saksojen ja intiaanien ja hottentottien maassa! Hei pojat, se on komeaa se! Hän kohotti lasiaan. Eläköön Olli Muurola! Maailman loppuun asti!
Tämän humalaista filosofiaa ja hyvyyttä ylipursuavan puheen aikana tuli Ollille kiire hävitä. Häntä kiusasi oma liikkumattomuutensa, se, ettei hän voinut jollakin sopivalla hyväntahtoisella pilalla vastata tuohon leikilliseen ylistelyyn eikä lyödä sitä turraksi. Hän ei jaksanut pakottaa suutansa edes nauruun. Hänen yrityksensä päättyi pieneen irvistykseen.
Ulkona oli kylmää huuruava talvi-yö. Kaupungin harvat tulet levittivät sinne tänne pimeään suuria epämääräisiä valohämy-kehiä.
Ollia värisytti. Hän veti kauluksen korvilleen ja alkoi astella. Tai oikeastaan hän ei itse tehnyt mitään, hän vain antautui jonkun hänessä toimivan totunnaisen elollisvoiman vietäväksi. Hän ei kävellyt, askeleet kuljettivat häntä, hän ei ajatellut, ajatukset vain velloivat omia aikojaan hänen aivoissaan. Hän katseli ja kuunteli niitäkin ikäänkuin syrjästä.
Minä, kuka minä olen, kuuli hän jonkun kysyvän siellä sisällään. Minä en ole mikään, tai ainakaan minä en ole mikään yksi. Minä olen monta. Yksi minä nousee toista minää vastaan ja toinen on pyhä toisen hyökkäyksille. Asettaa vain kuin Kambyses kissan tuhansia vastaan. Mikä on voitto itsensä yli? Ota siitä sitten selvä! Jälelle jää hämäryys ja hävitetyn tarmon tunne, epämääräinen levottomuus niinkuin tehdyn rikoksen jälkeen, vaikk'en minä mitään sellaisesta tiedä. Ennen olisin sen ymmärtänyt, ennen, jolloin olin oikea ihminen, joka tahtoi, pyrki, taisteli, oli paha, löi toisiakin pyhän itseytensä esiinsaamiseksi. Nyt sitävastoin minä, tuo suuri yhteisminä, en tee mitään, minussa vain tapahtuu jotakin. Kenties kaikki tämä tuska onkin vain paljasta pelkoa, pelkoa siitä, että en enää koskaan kykene tekemään mitään, että jo olen sisällisesti halvattu, työkyvytön ja siis myös leivätön, nälkäkuolemaan tuomittu…
Mitä, oliko kuolema taas pujahtanut hänen ajatuksiinsa. Viime aikoina sen varjo jollakin ihmeellisellä tavalla tavoitti hänet joka paikasta. Eihän hän toki peljännyt sitä, ei ollenkaan. Elämä oli paljon peljättävämpää. Kuolema pikemmin houkutteli, viekoitteli häntä oudolla uutuudellaan, viimeisenä merkillisenä elämyksenä. Monena yönä oli hän tavannut itsensä istumasta vuoteeltaan, odottamasta kuolemaa… Silmät suuri-avoimina… Ettei olisi tarvinnut tulla Jumalan eteen unen pöpperössä… Miksi? Oli vain tuntunut että kuolema oli lähellä. Mutta se ei tullutkaan ja elämän tavallinen harmaa ikävyys sai hänet jälleen valtoihinsa.
Ikävyys se oli pahin kaikista taudeista ja olihan historiassa aikoja, jolloin se valtasi ihmiskunnan kuin rutto, jolloin lapset, heti kävelemisen taidon opittuaan, kävelivät hirteen. Niillä pojilla oli oikea kurssi…
Mutta hän, Olli, miksi hän siis käveli tässä katuja pitkin, vaikka se ei huvittanut häntä, miksi hän eli? Ei tietysti huvin vuoksi, vaan minkä vuoksi? Yksinkertaisesti vain siksi, että elämisen vietti kuului kerta kaikkiaan ihmisen olemukseen, niin kauan kuin se oli olemassa. Kummallista. Tässä hän kävi ja ajatteli iankaikkisuuden asioita eikä sentään mennyt ottamaan niistä selvää, sinne, rajan taakse. Ei tietenkään, koska kerran ei hänen kohdaltaan muuta iankaikkisuutta ollut kuin se, mikä mahtui syntymän ja kuoleman välille. Oli vain iankaikkisuuden ajatus. Oh, mitä vielä, eihän hän ajatellut mitään, oli vain ajattelevinaan ja ihmiset luulivat, että hän ajatteli, kun hän ketään näkemättä murjotteli heidän ohitseen. Hyvä, että edes luulivat…
Olli oli melkein huomaamattaan tullut vanhan kaasutehtaan kohdalle. Siinä hän vasta ensi kerran katsahti ympärilleen. Oikeaan suuntaan hän siis kulki. Hän asui sirkuksen toisella puolen. Kaasutehtaan punaiset muurit ja tukeva piippu tuossa olivat hänen vanhoja tuttujaan. Hän muisti, että ne koulupoikana olivat tehneet häneen tarumaisen järkyttävän vaikutuksen. Pyhällä vavistuksella ja kunnioituksella oli hän siihen aikaan vaeltanut siitä ohitse. Hän oli kuullut kerrottavan, että siellä piti hiipiä sukkasillaan ja hän oli vakuutettu siitä, että vielä joskus joku vahingossa astuisi rauta-anturalla sen tulen-aralle lattialle. Ja silloin! Räjähtäisi koko kaupunki, kaikki lyhdyt leimahtaisivat taivasta tapaaviksi tulipatsaiksi ja maailma hukkuisi tuleen. Nyt tuo kerran niin pelottava tiilivaja seisoi tuossa niin kiltin näköisenä, rauhallisena kuin vanha unohduksiin jäänyt maalaiskirkko…