Tehtaan toisella puolen viertotien korkealla käytävällä tarttui vinha viima Ollin hartioihin. Ei tehnyt mieli seisoskella. Päivisin hän ei koskaan mennyt tästä ohi kääntämättä katsettaan oikealle. Nyt ei näkynyt mitään. Siniset ja kellertävät sähköt vain loivat kelmeää aavemaista valaistusta yli laajan pimeän rautatiekentän. Päivisin sensijaan piirtyi silmiin tuon alavuuden toisella rannalla kohoavat mahtavat kivitornit, Sörnäisten valtava suurkaupunki. Sillä se oli oikeaa suurkaupunkia, ei suinkaan esplanadi. Unioninkatu ja Pitkäsilta, se oli palanen Zolan vyöryvää tarmoa. Oli kuin tuo kaukainen talorykelmäkin olisi kantanut kulmillaan jotakin sen sisäisen jännityksen voimasta, mikä sen alla asusti. Se kohosi väliin kovan keskipäivän valaistuksessa yksitoikkoisena ja jyrkkänä kuin nyrkki, tai karuna, uhkaavana hallavuutena kuin suden selkä; tuulisina, utuisina ja hämäräisinä päivinä se taaskin hukkui tehtaan piippujen savuun ja veturien höyryyn, se eli, sykähteli, liikkui, se laajeni suunnattomaksi ahjoksi, joka puuskutti taivaalle pölyä ja hikeä, utua ja salaperäisten unelmien hattaroita. Mutta hiljaisina iltaruskon hetkinä saattoi tuo sama Moolokin kita pukeutua kultaan ja kalliisiin kiviin, hymytä ja kuvastella korkeuksiltaan ylellisenä ja ylhäisenä kuin joku Välimeren kaupunki. Silloin nuo pengermittäin ylenevät talot paistoivat valkeina kuin marmori ja kesän vihreys kiertyi niiden otsalle kuin vilpoisat laakerinlehvät…
Niin, maailma oli kaunis, hyvin kaunis, mutta hän ei osannut tehdä siitä mitään, ei ainakaan kirjoja. Nyt juuri, kun hänen kuitenkin jo olisi pitänyt osata, kun hän jo tiesi ja taisi jotakin. Ennen, silloin aivan alussa, kun hän vielä oli ollut aivan homo novus sekä elämässä että kirjallisuudessa, silloin se oli käynyt parhaiten. Silloin hänellä oli ollut turhamainen, läähättävä hätä lennättää joka korsi kekoon. Hän oli kuin intohimoinen kukkien kuivaaja. Hän ei ihaillut eikä säälinyt niitä, ei nauttinut niistä ennenkuin ne olivat puristimesta päässeet ja kuoliaaksi rutistuneet, mutta nimi, suku, tunnusmerkit yksityiskohtiaan myöten kirjassa. Niin semmoinen hän oli ja pahempikin. Perhosia hän pisti neuloihin, niin, niin, läpi aivan kultaisesta sydämestä ja värisevästä siivestä… Se oli silloin. Hän oli silloin nuori ja julma. Sittemmin hän ihmistyi paljon, ammattinsa kannalta katsottuna nähtävästi liiaksikin. Elämä muuttui rakkaammaksi kuin taide, itse kukka mielenkiintoisemmaksi kuin sen liputtaminen ja liisteröiminen. Hän saattoi kumartua aina maantien tomuun asti, vaikkapa vain suudellakseen jotakin pientä auringonruusua, hän jäi hengittämään sen huumaavaa tuoksua ja antoi hetkien vieriä kuin lumotun linnan lehdoissa voimatta herättyään ollenkaan tilittää sen kauneuden laatua, josta hän juopui. Eikä ollut aikaakaan. Elämän ohikiitävä kirjavuus antoi työtä joka hetkelle. Jokainen ryysyläinen kätki äänensä värissä, silmänsä välkkeessä, jotakin uutta ja erikoista, joka oli tutkittava. Joka kannon hän katseli, joka riihenkulman hän kiersi moneen kertaan, ulvoen ihastuksesta kuin penikkakoira. — Ja nyt! Nyt kulki hän yli samojen autuuden niittyjen kuin varjo toisesta maailmasta, kuin sokea paimen, varovasti ja hellävaroin, tuntien kyllä tuoksun, aavistaen liikkeen ja muodot, nähden ne tuolla, tuolla silmiensä sokeiden kalvojen sisäkammiossa, mutta ikävöiden itse aivan muualle, kauas, jonnekin etäisien avaruuksien sopusointuihin, joista silloin tällöin joku kaiku yllätti hänen korvaansa…
Tuolla ne kulkivat arvoituksellisia parabelejaan ja hyperbelejään pitkin, nuo taivaan tuntemattomat tulipallot!
Ja niistä ei tiennyt mitään, ei voinut tietää. Ihmiset pyrkivät sinne ponnistellessaan vain tekemään avaruuden yhtä ahtaaksi kuin tämä kärpäsen pisama, jonka basilleja he olivat. Yhtä vähän kuin basillit heidän ruumiissaan ymmärsivät mitään siitä elimistöstä, jossa ne elivät ja asuivat, lisääntyivät, tappelivat ja toimittivat kaikkia toimituksiaan, yhtä vähän he ymmärsivät mitään siitä äärettömästä elimistöstä, jonka basilleja he olivat. Miten saattoi osa tajuta kokonaisuutta, johon se kuului! Silläkin piti olla alku ja loppu, Jumalalla pää, kädet ja helma! Tai ehkä nuo kaikki taivaanpallot yhteensä olivatkin joku uusi personallinen soluolento! Sillä olihan sentään ihmeellistä, että maa ajatteli, että sen pinta oli täynnä itsetietoisesti kihisevää hermoelämää, aivoja, äärettömyyttä aavistelevia, hienon hienoja tuntosarvia ja että hänkin, Olli, oli yksi niistä. Väliin tämä ajatus aivan huikaisi häntä, oli kuin kaikki planeetat ja komeetat olisivat hetkittäin paistaneet suoraan hänen päähänsä, jonkinlaisena aineettomana sävel- ja valotulvana. Ja monena yönä hän uneksi että hän juuri oli saamaisillaan kiinni mystiikan, kaikkeuden salaisuuden, mutta ratkaisevalla hetkellä se taas häipyi.
Tällaisina hetkinä hän todella joskus saattoi tuntea itsensä ruhtinaallisen rikkaaksi, sen, että hänellä oli jotakin antamistakin ihmisille, mutta hän ei voinut pukea sitä mihinkään muotoon. Hänen maankokkareesta sorvatut sormensa eivät totelleet, hän ei osannut oman ammattinsa käsityötä.
Sen oli Olli aina tuntenut silloinkin, kun hän kirjoitti parhaiten.
Hänellä oli runoilijan sielu, mutta proosakirjailijan tympeä sanonta.
Miksi hänestä ei ollut tullut runoilijaa? Hänen ensimäinen puheensa
tälle maailmalle oli kuitenkin ollut runomittainen.
Ollia rupesi naurattamaan kun hän muisti tämän kaskun lapsuudestaan. Muuan vanha muori oli ollut häntä sylivauvana hoitamassa ja tämä oli nukutellessaan hyräillyt laulua, jonka Olli oli sitten pamauttanut yhteen kyytiin ensimäisiksi sanoikseen. Se oli kuulunut näin:
"Hei heilakkaa, pää nuijakkaa, keskipaikka keilakkaa, häntä hoilakkaa, jalat muuramen mukomat."
Mitä se muori on sille lapselle opettanut? olivat isä ja äiti huudahtaneet. No se on vaan sitä kissanlaulua, oli muori vastannut. Mokoma muori, sillä oli hän kai noitunut Ollin runosuonen elinajakseen niin tökeröksi, ettei sitä voinut ottaa vakavalta kannalta.
Mitenkä hän siis olisi voinut mennä kirjoittamaan kosmillisista hurmioistaan, hän, jolla oli Jakobin ääni ja Esaun kädet. Tosin oli myös Mæterlinck painija, mutta se oli jotakin aivan toista. Hänelle ei kukaan nauranut. Jota vastoin Ollille! Hänen kirjoissaan olisi jumalanpoika jälleen saanut vaeltaa orjan muodossa ja pilkattuna eikä kukaan olisi tuntenut häntä. Ja hän itse, hän olisi tietysti antanut hänelle Juudaan suudelman, myynyt hänet muutamaan hopeakillinkiin.