Sentähden, että hopeakillingit kerran olivat niin tuiki välttämättömiä. Muuten, hampaat naulaan, naru kaulaan!
Viime päivinä oli se tunnelma ollut hänessä vahvasti vallalla. Työ ei sujunut, huoneen vuokra oli maksamatta. Ei pienintä kertomusta, ei mitättömintä pakinan-aihetta hän keksinyt. Ja sellainen ihmisiä kaihtava mieliala lisäksi! Niin happamella naamalla ei voinut mennä vippaamaankaan. Ne olivat sentään mukavia miehiä nuo siellä Kauppaseurassa. Olisi hän vain juonut pikkuisen enemmän, olisi kaikki käynyt hyvin. Se olisi antanut välittömyyttä, elvyttänyt mielikuvitusta, vienyt pois tuon kiusallisen liika-arkuuden ja herkkyyden hermostossa. Olihan aivan mieletöntä, että hän nykyään, kun joku vain tervehti häntä kadulla, tunsi huultensa avuttomasti värähtelevän ja sydämensä säikähdyksestä seisahtuvan. Sill'aikaa kun muut ihmiset loruilivat iloisesti ja huolettomasti. Mitä ne olivatkaan haastelleet luokkatoveri ja se toinen? Jotakin mitätöntä. "Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee", mitähän se sillä mahtoi tarkoittaa? Saakelin mehukasta puhetta. Olisipa hän edes osannut kirjoittaa sivun verran sen tapaista!
Mutta miksi hän sitten tahtoi kirjoittaa, kun ei se kerran mennyt! Useasti teki hänen mielensä luopua koko ammatista. Mutta mitä sijalle saada. Hänellä ei ollut mitään ammattitaitoa, hän ei kelvannut mihinkään. Nuo ihmisen ja iankaikkisuuden asiat, joita hän elämänsä ijän oli pohtinut ja joista hän vähän jotakin tiesikin, ne eivät elättäneet ihmistä. Piti olla spesialisti, mutta miten nuo hyvät spesialistit muuten olivat lapsia sielunasioissa…
Olli oli näkevinään itsensä rappiolle menneenä kirjailijana, rikkinäinen hattu-reuhkana päässä, kulunut, lahjoitettu palttoo päällä tarjoamassa jollekin sanomalehdelle paperikorin täytettä. Ei, parempi ajoissa lopettaa. Lähteä maailmaan aivan kuin alusta, niinkuin lähtivät monet muut, pelkkien jäseniensä, lihasvoimansa avulla, ruumiilliseksi työntekijäksi. Taiteilija oli muuten samassa asemassa kuin työmies. Yhtenä päivänä oli työtä, toisena ei. Mutta työmiehillä oli kuitenkin järjestönsä, oli tilaisuus saada työtä toisesta paikasta, kun vain lähti mittaamaan maantietä. Jotavastoin taiteellinen työ voitiin eräänä kauniina päivänä muitten ylellisyys-asioiden mukana kantaa polttoroviolle…
Mutta työmieheksi pyrkijänäkin häntä ei olisi uskottu, ei otettu vakavalta kannalta. Olisi pitänyt kerrassaan heittäytyä kulkijaksi, oikein gorjkilaiseksi paljasjalaksi, siirtyä oudoille seuduille, vaihtaa paikkaa alituisesti, ottaa vastaan elämän kaikki valot ja varjot yhtä suurella rakkaudella… Mutta siihen olisi taas tarvittu se mielenkiinto elämään, joka Ollilta oli mennyttä.
Olli ei saanut tulevaisuudensuunnitelmilleen mitään uomaa. Peijakas, murahti hän vihdoin aivan ääneen. Pitäisi olla porvarillisissa naimisissa oleva naiskirjailija, se vetelisi. Mies maksaisi asunnon, ruuan, saisi tehdä työtä, milloin haluttaisi, myydä kirjan, milloin huvittaisi. Ei pakkoa koskaan. Ja maine kasvaisi, tietysti lisättynä vielä miehen maineella, josta nainen aina anastaa osansa. Kirjailevat naiset, jotka samalla ovat naimisissa, ovat eläkettä nauttivia kirjailijoita. Se olisi ihanne-tila!
Mitenkä sitä sentään on yksinäinen, ajatteli Olli edelleen, ei ketään läheistä, eikä koskaan tule olemaan. Jos minulla olisi vaimo ja lapset, rakastaisin niitä kenties, en sietäisi nähdä, että ne kärsivät kurjuutta kanssani, niiden kyyneleet veisivät viimeiset voimani, minulle tulisi hätä, jos vaimoni istuisi siinä vieressäni nälkäisenä ja kurjassa pukimessa. Tekisin mitä hyvänsä, senvuoksi ehkä jotakin halpaakin. Huonoja kirjoja vielä enemmän. Rahasta, rahasta vaikka mitä! Kuinka se nytkin oli lähellä, miten se hiipi myrkyttäen vereen tuo tietoisuus siitä, mikä menee kaupaksi, mikä ei. Mutta ei hän sittenkään antaisi sille perään, ei. Mieluummin sittenkin lopettaisi kaiken. Vielä oli hän säilyttänyt vapautensa. Kuoleman jälkeinen maine, mitä siitä, ei se kuulunut hänelle enää. Mitä tavoittamisen arvoista oli mukamas joku väärä mielikuva, joka hänestä mahdollisesti jäisi jälelle. Vähäksi aikaa. Romaaninkirjoittajat, parhaatkin, elivät hyvin vähän aikaa, runoilijat säilyivät paremmin pinnalla. Niin, runoilija olisi hänestä pitänyt tulla! Mutta olipa hauska sentään ajatella, että arvostelijat, ne elivät vielä lyhyemmän ajan kuin mikään kirjailija, sen hetken vain!
Olli oli jo saapunut kotiportilleen. Hyvä, että oli yö. Ei tarvinnut tavata emäntää eikä kuulla sitä ijänikuista yksitoikkoista pianon rimputusta, joka muuten oli tehdä hänet hulluksi. Sellainen kamala strindbergiläinen sarabandi! Niinkuin kirstun naulaus! Musiikki oli hyvin vähän hienotunteinen taide. Milloin kirja noin hyppäsi silmille virstan päästä!
Juuri kun Olli oli avaamaisillaan ovensa, huomasi hän sen nurkkauksessa jotakin mustaa. Hän lähestyi sitä haparoiden.
Oven syvennyksen sokkelossa istui kyyryssä joku ihminen, pää shaalin sisään kiedottuna.