Väkevä juoma kihosi Ollin päähän ja alkoi kiihdyttää hänen mielikuvitustaan. Hän nousi kävelemään.
Mikä musertava ajatus todellakin mennä pois maapallolta tietämättä edes mitä se oli, tuo pieni jyvä, muru avaruudessa. Eikä koskaan tulla tietämään. Jos oli olemassa iankaikkinen elämä, oli se iankaikkinen myös taaksepäin, ei vain eteenpäin ja kosk'ei siitä muistanut mitään, ei voisi vast'edeskään muistaa. Kuolematon henki! Hullutusta! Sen asian osasivat kemistit parhaiten selittää: kuinka henkeväksi ihminen oikeastaan kävi kuoltuaan!
— Nukutko sinä, Siiri?
— En.
— Oletko sinä koskaan ajatellut sitä, mikä sinä olet? Mikä ihminen on? Se on olento, jonka päätunnusmerkki on tajunnan ahtaus. Tiedätkö, mitä se on? Se on lyödä otsansa maapallon matalaan kattoon, niinkuin se olisi savupirtin katto, näin!
Olli jysäytti päänsä seinäkomeron ovensakaraan.
— Ajattele, voitkos ajatella jotakin sellaista, joka ei ole korkeaa, syvää eikä leveää, vaan jotakin muuta! Voitkos kuvitella olioita, jotka eivät ole pitkiä eivätkä lyhyitä eivätkä paksuja, vaan jotakin muuta, joilla ei ole päätä, vatsaa, käsiä, jalkoja, vaan jotakin muuta, jotka eivät kävele eivätkä lennä…
Tyttö oli kohonnut ryntäilleen ja katsoi Olliin tiukka, pelästynyt ilme silmissään.
— Älkää juoko enää, sanoi hän.
Olli tuli taas todellisuuden tajuihin. Miten kevytmielinen hän olikaan säikytellessään tuota vierasta lasta mielettömillä hourauksillaan. Mutta tämä pani ne nähtävästi humalan laskuun.