— Älä ole levoton, sanoi hän tyynnyttävästi. Puhuin vain itsekseni.
Koeta nyt nukkua. Minun täytyy vielä tehdä työtä.
Olli siirsi lampun kaihtimen niin, että se varjosti tyttöä.
Lapsi rukka, kuinka hänen käsivartensa olivat luisevat. Mitä kaikkea nuokin nuoret jäsenet jo lienevät kestäneet. Kenties kurjuutta, kenties häpeääkin… Kenties oli hänkin jo olosuhteiden pakosta saanut taistella tuota epätasaista taistelua toimeentulosta ja itsensä myymisestä, mikä Ollilla paraikaa oli edessään. Omalla tavallaan. Kuka sen tiesi! Eikä Olli tahtonutkaan tietää…
Olli istuutui jälleen pöytänsä ääreen, veti esiin puhtaan paperiarkin ja tarttui kynään.
Hän tahtoi kirjoittaa. Jotakin oikein kaunista. Joka olisi kuin runoa.
Mutta mistä? Ihmisestäkö? Joka kuitenkin oli niin rajallinen, joka korkeimmillaan ja hienoimmillaan oli heikoimmin uudistuva, keskushermostonsa soluilta hedelmätön! Ihmisen unelmastako? Joka usein täyttyessään muuttui murha-aseeksi häntä itseään vastaan, niinkuin ihmissuvun lempihaave: lentäminen! Rakkaudestako? Joka nykyaikaisessa yhteiskunnassa oli melkein kauttaaltaan ulkonaisen ja sisäisen heikkouden-tilan keinotekoista pönkittämistä ja siksi niin raskasta! Onnestako! Mikä oli onni? Toiset väittivät, että se oli ainoastaan kaksin saavutettavissa. Mutta jos tahtoi sellaista, joka ei ollut ei yksin eikä kaksin saavutettavissa, kuten Olli! Eihän hän rakkautta janonnut, vaan tietoa, ei sitä, mikä oli kirjastoissa tai mikä niissä joskus tuhansien vuosien kuluttua tuli olemaan, ei mitään, mikä oli maan päälle tai tajunnan rajoihin mahtuvaa, vaan sitä, joka meni yli ihmisvoiman, yli rajan, joka oli iankaikkisesta iankaikkiseen salassa, jota ei kukaan koskaan voisi saavuttaa. Siihen oli hänellä polttava, toivoton ikävä. Tuonne, tuonne tähtitaivaalle!
Hän veti uutimet ikkunan edestä syrjään, niin että tähdet näkyivät. Tuolla oli se arvoitus, joka oli viedä häneltä järjen. Tuo tyhjyyden tavoittelu ja todellisuuden hylkiminen siirsi hänet jollakin tavoin elämän ulkopuolelle. Hän oli sairas. Ei se ollut sitä, mitä saksalaiset nimittivät "Weltschmerz'iksi", ei myöskään sitä, mitä englantilaiset kutsuivat nimellä "Spleen". Se oli jotakin muuta, jonkinlaista "Götterdämmerung'ia", jumalien hämärää sielussa. Mutta eikö koko maailma ollut nykyään verhottuna tähän samaan hämärään… Olli istui ja istui. Lapsi sohvalla hengitti tasaisesti. Hän luultavasti nukkui.
Ja miljoonat maailmat vyöryivät tuolla ylhäällä niinkuin ennenkin äänettömässä majesteetillisuudessaan kaukaisia, käsittämättömiä ratojaan… Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän jumaluuden läsnä-olon sielussaan. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä kaikkeuden kanssa. Ikäänkuin kaikkien kuolleitten ja syntymättömien ihmisten henget olisivat ympäröineet hänet ja luotujen ja hiomattomien tulipallojen aurinkopölyä olisi satanut hänen silmilleen…
Se lumosi hänet niinkuin monasti ennenkin. Mitä enemmän aineetonta äärettömyys-eetteriä oli hänen aivoissaan, sitä hiljaisemmaksi ja hartaammaksi hän kävi. Ei voinut tehdä mitään, täytyi vain katsoa ja kuunnella.
Näin olisi hän voinut olla liikkumatta vaikka ijän kaiken niinkuin egyptiläinen anakoreetti, niinkuin ibis-lintu Niilin kaislikossa, niinkuin Antinous kauneuden virran partaalla… Vain katsoa ja kuunnella…