Nämä ajatukset säestivät Silvon ensimäisiä pukeutumis-yrityksiä.
Äidin hauta, äidin hauta, se on oikea asia, mitäs muista, mutisi hän itsekseen. Mutta kyllähän minä tiedän, kuinka sen asian laita on. Ei ole koskaan ollut aikaa eikä rahaa haudantakaisiin hyviin töihin, ei silloin eikä sen jälkeen! Ei muihinkaan hyviin töihin. Eikä koskaan tule olemaan, oli hän lisätä omaan puheeseensa. Ei, ei, kyllä joskus, varmasti vielä joskus, täydensi hän.
Yksi syy tähän laiminlyöntiin oli etsittävissä myös siitä sattumasta, että äiti oli haudattu maalle ja sinne olisi pitänyt järjestää oikein erikoinen matka. Siihen olisi ollut hankittava erikoinen lupa virasta. Niinkuin se virka aina olisi ollut esteenä, kuiskasi äskeinen ääni hänen paremmasta tai pahemmasta jostakin, joksi viimemainituksi hän nyt sitä suvaitsi nimittää.
On niin paha olo tänään, yskäsi hän.
Hän oli saanut ylleen ja astui ulos häikäisevään, utumaisen leutoon kevät-ilmaan.
Aikaisesta aamusta huolimatta oli maa sula ja märkä, purot lorisivat likaisina ja iloisina vierujen katujen syrjissä.
Valoa oli tulvehtimalla. Kaikki salainen näytti sen voimasta astuvan esille piilostaan. Talven kuluneet vaatteet kiilsivät pilkallisesti ihmisten yllä paljastaen virnistellen häpeilevät pölyhiukkasensa ja rikkinäiset napinreikänsä, liika vanhat lahkeensa ja laahustimensa. Kasvot toivat esiin vuoden varrella saamansa uudet rypyt ja uurteet, kaikki ne salaiset nuolenpääkirjoitukset, joita erilaiset elämänkohtalot olivat kaivertaneet niiden kellertävälle pergamentille. Tietysti eivät kaikki olleet kellertäviä. Oli joukossa kukkeita, rypyttömiäkin poskia, kirjoittamattomiakin otsalehtiä, aivan uuden uutukaisia pölyttömiä pukuja… Mutta niihin ei Silvo kiinnittänyt huomiota. Kaikki näytti tällä kertaa ikäänkuin liittoutuneen muistuttamaan häntä elämän lakastuksesta ja lyhytaikaisuudesta.
Hänen mieleensä tuli kuvia henkilöistä, joita ei enää elänyt, esineistä, taloista, kaupunginosista, joita ei enää ollut. Niinkuin palttoo ja kalossit, niin kului elämäkin ja elämän sisältö, kaikki vaihtui, virtasi pois olemattomaan niinkuin uni… Miten erotat unen siitä, mikä on ollut? On vaikea uskoa mitään olleeksi. Mitä on jälellä kummastakin? Epämääräinen, väistyvä, unohtuva varjokuva, joka murenee hetki hetkeltä… Koetat kiinni. Et saa mitään, et muruakaan…
Niin, täällä päin jossakin oli hän syntynyt, Kruunuhaassa pihan perällä pienessä puutalossa. Ei ollut enää sitä pihaa, ei taloa, ei merkkiäkään menneestä. Suuret monikerroksiset kivimuurit seisoivat nyt siinä upeillen uutuudestaan ja niinkuin näytti ikuisuudestaan.
Siinä pihassa, synnyinpihassa, oli pieni mäki, jossa talvella oli hyvä laskea kelkkaa, ja takalisto, mutkainen seinän vierus-sokkelo, jossa kesäisin kasvoi jotakin vihreää särjettyjen ruukkujen ja jätteiden joukossa. Ja sitten siinä oli kadunpuoleinen, matala, pitkäsivuinen talo, jossa asui vanha leskirouva ja hänen pieni tyttärentyttärensä. Tämä pieni tyttö oli siihen aikaan Samulin mielestä hyvin ylhäinen ja kaunis. Mutta hän ei ollut ylpeä ollenkaan. He leikkivät useasti piilosta kellareissa ja keväisin, kun maa rupesi sulamaan, kulkivat he käsi kädessä pitkin pihoja ja katukäytäviä etsien sulaneesta, suurisilmäisestä hiekasta ja sorasta ihmisten jalkojen alta kaikenlaista talven aikana maahan kertynyttä rihkamaa, etenkin neuloja. Niitä löytyi paljon, nuppineuloja ja lukkoneuloja, ruostuneita ja kirkkaita, suuria ja pieniä…