Samulin äiti oli kaiket päivät poissa toimessaan muutamassa villatavarakaupassa, jossa hän oli myyjättärenä. Heillä oli yksi huone maanrajassa ja se oli keskeltä kukkasellisella kaihtimella aidattu kahdeksi, kyökin ja kamarin puoleksi. Samuli sai olla omissa oloissaan. Hän oli hiljainen lapsi, jonka ei tehnyt mieli katupoika-tappeluksiin eikä poikain tavallisiin huvituksiin. Ja kun hän ei ollut pikkutytön kanssa oli hän pääasiallisesti Pikkaraisen Marin keittiössä. Se oli vanhanpuoleinen uskovainen vaimo, jota äiti oli pyytänyt silloin tällöin katsastamaan poikaa. Ja tämän kanssa he olivatkin hyvät ystävät. Pikkaraisen Marin ympärillä oli jonkinlainen salaperäisen sadun auer. Hän kertoili ihmeellisiä tarinoita haudan tuonpuoleisista asioista ja veisasi Sionin virsiä ja joskus iltaisin vei hän pojan mukanaan Rukoushuoneeseen tai Vanhaan kirkkoon, jossa suuret, iloisilla väreillä maalatut jumalankuvat kynttiläin valossa lempeästi hallitsivat lapsellisia sieluja. Hän viihtyi täällä hyvin, vaikka ilma oli ummehtunut ja kummallisen hajuinen. Siinäkin oli juuri jotakin selittämätöntä, unelmaan uuvuttavaa. Mutta vielä iloisempi oli hän, kun äiti joskus sunnuntaisin vei hänet Nikolainkirkkoon. Etenkin sen korkea porraspengermä oli Samulin ihastus. Sinne näkyi hänen mielestään koko maailma, siitä oikein huomasi, kuinka suuri se oli. Se hypnotisoi hänet. Hän tarrautui tällöin äidin helmaan eikä tahtonut ollenkaan lähteä sieltä pois. Vaikka kaunista oli sisälläkin kirkossa. Valkeat apostolit seinäkomeroissaan, kultaiset kynttiläkruunut, urkujen mahtava humina ja veisuu, hiljaisuus ympärillä, kaikki tuo sai aikaan hänessä jonkinlaisen suuren tuntemattoman pyhyyden väristyksen…
Eiköhän siinä lapsuuden aikaisessa väristyksessä ollutkin koko uskonnon salaisuus. Senjälkeen ei Samuli enää koskaan ollut saanut yhtä eheää ja ääretöntä tunnelmaa mistään. Oli ollut kyllä aatteita ja tunteita, toisilleen vastaisia, toistaan seuraavia, aivojen ja sydämen toiminnan eri asteita, kauniitakin, kaunisnimisiä, mutta kaikki sentään niin rajallisia, niin muuttuvia, vain särkyviä, erivärisiä heijastuksia jonkinlaisesta jumaluuden kaipuusta…
Silvon mietteet katkaisi äkkiä pari jalkoihin juoksevaa pojannaskalia, joilla oli "kruunu tai klaava" käynnissä sulaneella jalkakäytävällä.
— Senkin mukulat, siunaili samaan ahdinkoon joutunut vanha vaimo kietoen virsikirjaansa suojelevasti nenäliinaan, kirkonmenon aikana tuollaista jumalatonta kopua pidetään ihan Herran esikartanossa!
Pojat seisahtuivat hetkiseksi. Toinen piteli jalkaansa sen aikaa tippuvan räystäskourun alla katsellen filosofisesti kenkänsä kärkeen, toinen nauraa tirskutteli.
— Uskotkos sinä Jumalaan? kysyi se, joka jalkaansa liotteli.
— Enkä usko. Uskotkos sinä?
— Uskon minä.
— No onkos se koskaan näyttänyt itseään sinulle.
— Eei.