— No en minä taas sellaisesta Jumalasta piittaa mitään, joka ei ilkiä itseänsä näyttää.
Silvoa nauratti tämä syvämietteinen keskustelu kirkon muurin vieruksella. Oli siinä saarna yhtä hyvä kuin kaksi. Millaista mahtoi olla tuolla sisällä.
Äkkiä valtasi hänet lapsekas halu kavuta tuonne ylös. Olikohan siellä ollenkaan sellaista kuin mitä lapsuudenaikainen mielikuvitus oli hänen muistitaululleen hahmoitellut.
Hän lähti kiipeämään mahtavalle kivijalustalle. Jumalanpalvelus oli juuri alussaan, koska sinne pyrki muitakin. Mitähän, jos joku tuttava olisi nähnyt Samuli Silvon, kirkon-vastaisen "Vapaan sanan" avustajan tällaisella matkalla.
Hän kiipesi ja kiipesi, kunnes hän oli niin korkealla kuin pääsi.
Hän istuutui arasti aution syrjälehterin penkille.
Valkoiset apostolit olivat paikallaan, kultaiset kruunut myös.
Silvo tarkasteli niitä melkein hartaudella. Joonialais- ja korinttilaiskapiteeleilla varustetut pilarit kohottivat kaikkialla taivasta kohti harmaita kiviholvejaan, joihin aika oli uurtanut mustia halkeamia ja juovia. Ja urut hymisivät ja jylisivät niiden totisissa kuvuissa… Jostakin kaukaa alttarilta kuului papin ääni: "Herra olkoon teidän kanssanne". Ja puolittain leikillään lauloi Silvo hänelle vastaan: "Olkoon Herra sinunkin kanssas."
Hänen äänensä soi kauniina ja yhtä yksinäisenä kuin papin avarassa temppelissä. Miten se oli kaunista ja yksinkertaista. Ja miten se tuli itsestään, niinkuin hän vain ikänsä kaiken olisi laulanut litanioita.
Sitten taas soivat urut…