Silvo kurkisti alas. Kirkko oli melkein tyhjä, ainoastaan keskiristin luona alhaalla istui vähän väkeä. Sitten oli oven suussa joitakin uteliaita, jotka seisoivat, tulivat ja menivät. Niin, niin, olihan kaikkien viimeaikaisten luonnontieteellisten, radikaalisten ja sosialististen pyrintöjen ja opintojen täytynyt jotakin vaikuttaa kansassa. Kirkko ei houkuttanut, pelottanut, vetänyt nenästä enää ihmisten omiatuntoja. Mikä vahinko! Silvo katseli melkein säälillä noita tyhjiä, pitkiä, keltaisia penkkirivejä tuolla alhaalla ja tätä kivikylmää autiutta ympärillään lehterillä.
Oliko hän ollut oikeassa luodessaan tyhjyyttä temppeleihin? Olivathan ne sentään Jumalalle pyhitettyjä, vaikkakin tuntemattomalle, ijäti tuntemattomalle Jumalalle. Mutta jonka ihmiset luulivat tuntevansa, josta ne olivat tehneet itsensä kaltaisen, pienen, rajallisen ja lisäksi vielä arkaistisen ihmisen hyveillä ja paheilla varustetun. Se juuri oli Silvoa niin kovasti loukannut, ja oli ollut aika hänen elämässään, jolloin hän silmittömästi oli vihannut kirkkoja kaiken valheen ja taikauskon symboleina ja voimassapitäjinä. Ei edes niiden kauneus tai taideaarteet saaneet hänen mieltään lempeämmäksi. Ne olivat hänestä ehdottomasti rumia ja kaikki, mikä niihin liittyi, niihin houkutteli saalista, sokaisten silmiä, sokaistakseen sielut, oli hänestä yhtä rumaa. Ollessaan ulkomailla joku vuosi sitten oli hän samasta syystä ylpeästi kulkenut niiden kaikkien ohitse.
Nyt se häntä kadutti. Hän oli ollut raaka. Ne olivat olleet rumia siksi, että hän oli katsonut niitä rumalta kannalta. Miksi pitää niitä valheen symboleina, miks'ei pikemmin totuuden etsimisen! Eikö ollut äärettömän kaunista, että ihmissuku näin palveli jotakin itseänsä suurempaa, etsi iankaikkisia, ihanteellisia voimia itsestään ja itsensä ulkopuolelta, että se tälle näkymättömälle uskolleen pystytti suurimmat muistomerkkinsä, jotka vaihdellen muodoltaan ja sisällöltään, kultaisina kupooleina ja huimaavan korkeina ristihuippuina, ylväinä pylvästöinä ja siroina minareetteina, haavemaisina pagoodeina ja maanalaisina katakombeina kautta koko maapallon kuuluuttivat äärettömyyden ja täydellisyyden kaipausta, ihmisen kauneutta… Raamattuakin hän oli halveksinut. Vaikka se oli ihmeellisin kirja maailmassa, vanhan aasialaisen mietiskelyn, egyptiläisen kultuurin, kreikkalaisen filosofian ja hebrealaisen väkevän, väririkkaan, aistillisen mielikuvituksen yhteinen aarre-aitta… Siellä oli viisautta mitä lajia vaan. Raamattu oli uskontoa ylipäänsä, juuri sellaista, jollaista sen pitää ollakin. Mutta käydä uskonlahkoja perustamaan ja aatteita ajamaan piplian todistus kainalossa, se oli hulluuden hullutusta!
Alttarilta kuului nyt: "Minä vaivainen syntinen ihminen…"
Silvo painoi päänsä penkkiin muiden mukana.
Vaivainen minä olen, mutta en oikein ymmärrä, mikä minua tänään vaivaa, ajatteli hän. Synti… Samassa hän muisti, että uskonopissa synnit jaettiin kahteen lajiin, teon synteihin ja laiminlyöntisynteihin. Teon synti se oli se eilinen, se, josta Anna Haavisto suuttui. Mitä se sitäpaitsi häneen kuului. Ettei hän muka antanut naisten kulkea rauhassa kadulla. Eihän hän tehnyt muuta kuin katsoi siihen tuntemattomaan, tunteakseen mahdollisesti… No sitten myöhemmin hän oli tavannut hänet kyllä. Se nainen ei tahtonutkaan kulkea rauhassa. Mitätön juttu…
Laiminlyönnit sensijaan. Ne ne vasta saattoivatkin kalvaa. Niinkuin se äidin hauta… Se aivan pakottamalla käski. Ei siitä päässyt rauhaan muuta kuin tottelemalla. Kummallinen omatunto hänellä oli. Ei siltä, että hän olisi myöntänyt sitä miksikään siveyden mittariksi, mutta se oli epämukava, narisi ja marisi myötäänsä tyhjästä. Kuinka oli hän tuonoin muutamalta matkalta palattuaan esimerkiksi kärsinyt tuntemattoman ihmisen vuoksi. Oli istunut kolmannen luokan penkillä ensin ikkunan vieressä, mutta, kun siinä veti, siirtynyt käytävän viereen. Mutta sen jälkeen oli tullut sisään pieni maalaistyttö ja Silvo oli osoittanut hänelle paikan vierelleen akkunan ääreen, juuri siihen, jossa veti. Tyttönen yski. Ensi hetkessä aikoi hän heti pyytää vaihtaa paikkaa. Mutta sitten hän rupesi ajattelemaan: "Tyttöriepu, paha siinä on, sairaskin on lisäksi. Mutta jos itse siirryn siihen, saan myös yskän ja nuhan, pilaan ääneni, jota tarvitsen koulussa tunneillani. Hänellä on jo ennestään yskä, jos se pahenee, ei hän sitä huomaa, suurempi vahinko on, jos minä verekseltään saan sen." Näissä ajatuksissa aika kului ja yhä teki mieli vaihtaa. Ajatusten valossa tämä halu alkoi näyttää hullulta, tavallisesta poikkeavalta, näennäiseltä ja tyhjältä hyväntekeväisyydeltä. Siihen se jäi ja paha omatunto jäi myös… Mutta tekemättömät synnitkin saattoivat joskus vaivata…
Ja sitten eräs laiminlyönti, josta hän ei voinut arvioida, oliko se synti vai autuus. Hänen olisi pitänyt aikoinaan kosia Anna Haavistoa, silloin kun tämä vielä oli tyttönä. Aina tuli mieleen, miten kenties olisi voinut olla. Kerran oli hän kyllä yrittänyt, ottanut kiinni häntä vyötäisistä, mutta Anna oli katsonut häneen niin asiallisesti ja kylmän ihmettelevästi että hän heti oli päästänyt irti ja pyytänyt anteeksi. Ja Anna oli suonut armollisen anteeksiannon, koska hän muka tiesi, ettei se loukkaus ollut hänelle tarkoitettu, että se oli jotakin ylimalkaista heikkoutta, huonojen tottumusten itsetiedotonta purkautumista. Mutta se oli häneen kohdistettua silloin! Eilinen sensijaan! Ja sen hän oli ottanut aivan omaksi asiakseen, sättinyt Silvon ja kaikki miehet, poliisit, ajurit ja asetukset, sen vuoksi, ettei katu suo tarpeellista turvaa yön aikana yksin kulkevalle naiselle, että täytyy sydän kurkussa lentää kuin takaa-ajettu riista työstään tullessa. "Mutta miehennehän voi tulla teitä noutamaan, teillä kun kerran on mies", oli Silvo sanonut, mutta se oli vain lisännyt hänen ärtymystään. "Hänellä on muutakin tekemistä. Jos sellainen on pakollista, pitäisi silloin saada myös kahden ihmisen ajasta korvaus. Minulla täytyy olla oikeus häiritsemättä kulkea ja jokaisen miehen, joka ajaa takaa naista, pitäisi saada vankeutta!" Vankeutta! Kyllä kai! Senkin äkäpussi. Oli hyvä, ettei hän sentään nainut sellaista suffragettia…
Silvo oli unohtunut rukous-asentoonsa. Nyt hän vasta huomasi sen.
Saarna oli jo menossa. Ikävältä ja typerältä se kuulosti.
Silvo ojentautui kaiteen yli nähdäkseen papin. Tämä oli kaikkea muuta kuin henkisen näköinen, pään muoto paha, ylhäältä kaponen ja leveten valtavasti alas poskiin ja leukoihin päin.