Taisin sittenkin olla oikeassa tapellessani kirkkoa ja pappeja vastaan, ajatteli hän. Ei niistä ole jumaluuden julistajiksi.
Hänen tuli tuossa tuokiossa taas niin maallisen kevyt olla. Hitto täällä istukoon kauniina kevätpäivänä! Hän avasi hiljaa oven ja hiipi ulos.
Hän laskeutui mahtavasti suuria pääportaita. Mahtaisi äitimuori olla mielissään, jos hän nyt näkisi poikansa näin hurskailla teillä, pisti hänen mieleensä. Samalla tavoin tunsi hän useasti vainajien suhteen. Hän oli aina tehnyt huonosti kaikki viimeiset palvelukset. Oli monta opettajaa, jotka jo olivat kuolleita ja jotka olivat toivoneet hänestä paljon ja ummistaneet silmänsä epätoivoisina. Eräs tahtoi hänestä, kun hän vielä oli alaluokilla, kansanpuhujaa ja raittiussaarnaajaa, vei hänet isällisesti kaikenlaisiin kokouksiin, esiinnytti ja äkseerasi häntä. Se meni jonkun aikaa, mutta sitten tuli täysikäännös pelkästä oman itseyden-ikävästä, pojasta tuli maailmankatsomukseltaan ylimys ja irstailija. Yläluokilla tuli hän läheiseksi ystäväksi erään naisopettajan kanssa, joka uneksi hänestä toista John Stuart Milliä. Se kesti vielä vähemmän aikaa. Naiset naisten, miehet miesten puolesta! puhkesi hänelle ohjeeksi tästä opetuksesta. Yleensä aina vastalause vain oman elämän elämisen tarpeesta. Samanlaista tapahtui paljon. Vasta paljon myöhemmin alkoi elävä veri pulputa näissä inhimillisten arvojen ja yhteiskunnallisten hyveiden lähdesuonissa, silloin kun ne kädet, jotka lähteen paikan olivat merkinneet ja rastineet, jo aikoja sitten olivat kylmenneet. Ja silloin häntä aina suretti, ja hän mietti: jospa se ja se nyt olisi tässä, miten me nyt ymmärtäisimme toisemme, miten hän olisi iloinen ja minä kiitollinen…
Kuinka monet hänen ympäriltään jo olivatkin vainajia. Eikö hän jo tuntenutkin enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä huomasi, että itsekin jo oli vanha ja läheni ajallista kuolemaa…
Joku vastaantulija tervehti. Silvo vastasi hajamielisesti. Sitten hän vasta tunsi tervehtijän.
Kas vain, veli Leppänen. Ja ruman naisen kanssa, joka ei ollut edes nuori. Mahtaa olla rikas…
Hän tavoitti itsensä tuosta silmänräpäyksellisestä ajatussarjasta ja häpesi sitä samalla. Piru vie, mistä minä olen saanut veriini tuollaisen naishalveksinnan, eihän minulla pitäisi olla syytä siihen. Voihan naisella olla sielukin, tiedänhän minä sen kyllä. Mutta sellaisilla ei taas ole ruumista, ei aisteja, ei mitään hekumallisuutta. Kuten esimerkiksi Anna Haavistolla. Hän on epänaisellinen, ikävä, kylmä…
Silvo muisteli hänen kuvaansa.
Ei se sentään niin paha ollut. Kuinka monesti hän oli katsellut sitä salaa toimistossa, etenkin kun he sattuivat olemaan siellä kahden. Hän oli suloinen viheriäkaihtimisen sähkölamppunsa ääressä, hän sopi niin hyvin tuohon kirjahyllyjen ja sanomalehtitelineiden rajoittamalle alalle, tuohon turvalliseen kirjastopölyiseen hajutuntuun. Mutta sittenkin hänen kaunis, rauhallinen otsansa, miettivät silmänsä, poskien lempeä pehmeys jollakin ilmeellisellä tavalla liikuttivat häntä aina. Niin nuori ja niin kaunis ja raataa elääkseen, silloin kun toiset naiset elävät nuoruudellaan ja kauneudellaan. Että mies sallii. Ovatkohan he köyhiä? Tai ehkä Anna itse tahtoo, itsenäisyydestä, sehän oli niin nykyaikaista. Ja ehkä mies häntä siitä soimaakin, on mustasukkainen ja paha…
Ja äkkiä tuli Silvolle hätä siitä, että ehkei mies osaakaan antaa kyllin suurta arvoa Annalle, ei tiedä, mikä helmi hän on, miten kaunis, miten uskollinen ja virheetön, miten hyvä toveri…