Olihan sitäpaitsi hyvä, että naiset osasivat elättää itsensä, jos vielä mikä sattui. Niinhän hänen äitinsäkin teki. Jos hänkin menisi naimisiin, olisihan hyvä ainakin aluksi, että vaimolla olisi tuloja. Ei, siihen ei ollut varaa sittenkään, ei kannattanut ajatellakaan. Nainen kävi aina kalliiksi. Hyvä, että siitä Ellistäkin pääsi, noin hienosti, mukavasti, että hänen täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin. Kiltti tyttö, oikein hyvä, mutta sittenkin, kun ei ole kotia eikä mitään erikoista keskusteltavaa, täytyy aina istua jossakin ulkona, kuunnella musiikkia, syödä ja juoda ja illastella. Ja se tyhjän tilan täyttäminen maksaa. Ja miksi siihen ruveta vähiä rahojansa mättämään, kun ei ole pakko eikä se huvi ole sen arvoista. Tulee mieleen, että sitäkö varten minä tässä raadan ja vaivaan päätäni ja nousen aikaiseen aamulla ja puuhaan ja ponnistan, että viskaisin ne irtonaisen vieraan naisen ylläpitoon. Eipä sillä, elättihän Ellikin itsensä ja hänellä oli sitäpaitsi se etu, että hänen kanssaan saattoi vapaasti esiintyä herättämättä pahaa verta kenessäkään. Keskinkertainen näyttelijätär, pikkuinen, hyvämaineinen vapaa porvaritar. Ei skandaalia eikä liikaa huomiota… Ja Elli piti hänestä paljon ja varmaan nyt ikävöikin. Elli parka!
Silvo oli ajatuksissaan tullut Eläintarhan sillalle asti. Hän pysähtyi hetkiseksi katsomaan rataa, joka vihlovan kiiltävin kiskoin halkoi tietä kauas Suomen sydänmaille.
Mitä jos hän lähtisi tuonne äidin haudalle nyt, heti tekisi kerrankin nopean päätöksen. Olihan tuo paljon kauniimpi tie haudalle kuin Lapinlahden katu. Silvo ei tiennyt mitään kaameampaa katua koko Helsingissä kuin se. Pienine likaisine hökkeleineen, noita-akka-naamoineen, joita kurkisteli pienien ruutujen takaa tien kahden puolen, ikuisine raadolle löyhkäävine kuusenoksineen, itkettyneine mustine hautavieraineen. Huh!
Aivan sattumalta oli äidin viimeinen lepokammio joutunut maalle. Hän oli nimittäin kuollut eräänä syyskesänä ollessaan sukulaistensa luona vierailulla. Koko tapaus oli jäänyt Silvolle jollakin tavoin hämäräksi. Sen hän vain tiesi, että hän oli seisonut kerran hänen hautansa partaalla, oudolla paikalla, yhdessä kaikenlaisten vanhojen sukulaismuorien ja -vaarien kanssa, joita hän ei eläissään ollut nähnyt, ei sitä ennen eikä sen jälkeen. Tokko hän enää löytäisi koko haudan paikkaa. Toisella puolen kasvoi matalaa koivikkoa ja toisella puolen oli lapsen hauta. Sen hän muisti siitä, että vieressä oleva muori oli huokaillut ja siunaillut sitä onnea, joka tuli Annastiinan osaksi, kun tämä viimeisellä tuomiolla sai palmut kädessään nousta Herran kasvojen eteen viattoman lapsen rinnalla…
Siihen aikaan oli Silvo hyvin aatteellinen herra, joka uskoi sekä aatteisiinsa että etenkin itseensä niiden edustajana. Ja hän oli silloin varma siitä, että paraimman muistomerkin äitinsä haudalle hän tekisi itsestään. Henkisen, kauniin, aikakirjoissa kautta aikojen mainittavan.
Ja tässä hän nyt oli, mokomakin monumentti! Velkaantunut tuntiopettaja ja kirjallisen toimiston vähäpalkkainen apulainen, tyhjin taskuin, tyhjin päin, ja levitellen käsiään aatteiden edessä kuin Pilatus: mikä on totuus? Jos sen olisi tiennytkin, niin olisi hän paljon mieluummin vieläkin vaihtanut tuntiopettajan viran ihmiskunnan apostoliuteen, lähtenyt vaeltamaan tuonne korpeen huutavan äänenä julistaen itsestään kuin Kristus: minä olen tie, totuus ja elämä, joka uskoo minuun, tulee autuaaksi.
Silvo ajatteli yhä vieläkin pienellä kaihomielisyydellä tyhjiin rauennutta maailmanparantajaunelmaansa.
Hän ei enää tiennyt, mikä oli oikein, eikä siis voinut sanottavasti tehdä väärinkään. Mutta sentään omatunto pompotti melkein joka asiasta. Se se oli ihmeellisintä. Kun hän eilen eräästä aikakauslehdestä oli lukenut oman koreasanaisen artikkelinsa kansallisuudesta ja kansanvaltaisesta hallitusmuodosta, oli se tuntunut hänestä valheelta jok'ainoa sana. Jos eivät ihmiset kerran näissä rajoissa voineet pysyä ihmisiksi, kuten muuten historia näytti, niin hiiteen kansallisuudet. Kaikki yhteen kattilaan vain Europassa, niinkuin oli jo osittain laita Amerikassa! Ja tasavaltaisuus, kansanvaltaisuus, kaikki edistysmieliset hallitusohjelmat, mitä ne oikeastaan todistivat muuta kuin että usko yksilön kykyyn, yksilön hyvyyteen, viisauteen ja voimaan oli kärsinyt auttamattoman vararikon. Nykyään täytyi jokainen virka jakaa monelle, jokaisella täytyi olla monta virkaa; varaventtiilit olivat uudenaikaisten rakennelmien päätunnusmerkki. Koulussa historian tunneilla tämä käsitteiden sekaannus ja kierous etenkin vaivasi Silvoa. Kun hän näki neljäkymmentä kirkasta, odottavaa silmäparia itseensä tähdättyinä, olisi hän niin kernaasti tahtonut antaa, sanoa jotakin oikein positivista, että näin on asia tai että näin sen tulisi olla ja näin on tässä asiassa meneteltävä, että historian oppikirjan arvoasteikko on kauttaaltaan väärä, että ne, jotka se on kohottanut sankareiksi ovat vain raakoja murhamiehiä, että kaikki sen esittämät tapahtumat ovat oikeastaan vain kielteinen puoli kehitystä, että ihmiskunnan henkinen työ, tiede, taide, filosofia, keksinnöt, oli ainoa tutkimisen ja ajattelemisen arvoinen asia, että siveellisen toiminnan a ja o oli: ei tehdä pahaa, ei myöskään olla pahaa vastaan, kuten Kristus sanoo, sillä jos kostaa pahan pahalla, niin se jälleen jatkuu eikä milloinkaan lakkaa. Siinäpä se, siinä meni kehä umpeen! Joka lyö sinua poskelle, taritse myös hänelle toinen! Jos siis joku raaka, myrkyllinen voima tahtoisi vangita ihmisen hengen, orjuuttaa hänen sielunsa, pitäisikö hänen siihen hyvällä sopeutua, jos joku väkivallalla raiskata ruumiin, pitäisikö vain kääntää toista kylkeä! Sehän olisi jo kaiken siveellisen edesvastuuntunteen höllentymistä, itsesäilytysvietin lamautumista tai ainakin tuiki vaarallista marttyyriutta, joka johtaisi yksilöt ja kansat auttamattomaan perikatoon. Toistaiseksi täytyi siis sodan, s.o. pahan jatkua. Kunnes kaikki olisivat hyviä, samalla lailla hyviä, sitten menestyisivät kyllä kaikki heidän hyvät aatteensakin. Mutta sitä aatetta, käytännöllistä keinoa, joka saisi ihmiset tasaväkisen hyväksi, sitä ei vain ollut. Ei ainakaan Silvossa ollut miestä sitä keksimään. Turhaan hän siis vaivasi päätänsä maailman nurinkurisuudella. Koska se asia kerran ei ollut hänen autettavissaan.
Yhden ainoan pienen kiven saattoi hän kenties tällä kertaa vyöryttää pois omaltatunnoltaan. Sen hautakiven.
Taas palasivat ajatukset itsepäisesti siihen. Ei hänellä koskaan myöhemminkään olisi sen enemmän tarpeellista aikaa ja rahaa. Joll'ei hän tekisi sitä nyt, kun sisällinen ääni häntä käski, ei hän tekisi sitä milloinkaan. Ja se jäisi ainaiseksi vaivaamaan, kalvaisi vielä kuolinhetkelläkin…