Hän oli juuri tullut konttorista, joka suljettiin vasta seitsemältä. Siitä vasta alkoi hänen oma aikansa. Siihen asti hän ei tuntenut olevansa ihminen eikä mikään. Oli kuin joka päivästä olisi katkaistu pois tämä osa elämästä ja kuin elämä sen kautta olisi ollut lyhempi kuin muilla. Kello seitsemästä maatameno-aikaan vain vuorokauden mittaan!
Eipä siltä, olihan sitä siinäkin kylliksi, väliin liiaksikin. Mitäpä hän olisi enemmällä elämällä tehnytkään. Tätäkin oli usein vaikea täyttää, edes mielikuvilla. Hänen täytyi niitä oikein erityisesti houkutella esille, mielitellen, hyvitellen, ajaa pois niiden tieltä lukuja, numeroita, tiliosastoja, laki- ja kauppatieteellisiä oppisanoja, uskotella niille vastoin parempaa tietoaan, että tämä hänen pieni yksilöllinen pääkoppansa oli myös kokonainen maailma sinään, yhtä arvokas asuttavaksi kuin tuo siellä ulkona.
Nytkin palasi personallinen ajatus vain aivan hitaasti hänen aivoihinsa, arastellen, kuin johonkin vieraaseen ja väärään paikkaan.
Joka ilta sai hän täten aina uudestaan ja uudestaan taistella ja kiistellä oman itseytensä olemassaolosta, valloittaa se väkivallalla takaisin. Ja joka aamu sai hän taas kutistaa sen olemattomiin ja samalla tuntea, kuinka raskasta oli panna se piiloon ja rääkätä sitä puolta itsessään, jota hän sentään eniten rakasti. Parempi olisi ollut, ettei hän ollenkaan olisi sieluaan eloon virvoitellut.
Mutta sitä ilman olisi ollut niin ikävä, niin kammottava autius ympärillä. Siitä oli seuraa yksinäisinä yön hetkinä. Se oli lipas täynnä salaisuuksia, joita harmaissa mielialoissa saattoi vetää esiin ja todistaa niiden avulla epäuskoiselle itselleen, että elämällä sittenkin oli sisältöä.
Lounalla ei tosin itsellään ollut mitään erikoisia elämänkokemuksia, hänellä oli vain erään toisen ihmisen kokemukset ja salaisuudet tunnollaan, ja ne täyttivät hänet kokonaan, ne riittivät hänelle. Kaikki, mitä hänessä suinkin oli voimaa, hienoutta, pään ja sydämen rikkautta, itsekieltäymystä ja hyvyyttä, kiertyi tämän ihmisen ympärille, joka oli lahjoittanut hänelle luottamuksensa. Se oli hänen suurin salaisuutensa ulkonaisessakin merkityksessä, sillä ani harvalla oli mitään aavistusta tästä suhteesta eikä kenelläkään sen laadusta.
Louna riisui kengät jaloistaan, pisti tohvelit jalkaansa ja veti pienen nojatuolin uunin ääreen jääden siihen hiilloksen eteen lämmittelemään. Oli niin hiljaista. Herätyskello vain raksutteli pöydällä. Miten se nyt noin epätasaisesti rupesi käymään äkkiä, ontuen ja vinkuen? Joko se taas osoitti mieltään, ennusti pahoja? Herätyskello oli kuin Lounan sielun ilmapuntari. Se oli vanha ystävä, joka oli seurannut häntä aina koulutytöstä asti. Se tunsi hänet ja hänellä oli taikauskoinen kunnioitus sitä kohtaan, silläkin oli sielu, varmasti. Kun kaikki oli hyvin, kävi se kiltisti, vireästi, tasaisesti, kun jotakin oli hullusti, rupesi se valittamaan, särisemään. Se saattoi myös uhata, varoittaa… Sellainen se oli ollut aina.
Mitähän se nyt ennusti?
Salainen levottomuus valtasi Lounan. Siitä oli niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli tavannut Riston. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla oikein. Oikeastaan olisi tämän näkymättömyyden pitänyt merkitä sitä, että kaikki oli hyvin, sillä Risto ei milloinkaan etsinyt Lounan seuraa, ennenkuin jotakin oli hullusti. Mutta toiselta puolen oli Ristolla erinomainen taito tehdä hullutuksia. Se oli hänen verissään. Hän oli kuvittelija kiireestä kantapäähän. Hän ei koskaan oppinut erottamaan mielikuvaa todellisuudesta. Hän käytteli mielikuvien kultaa niinkuin se olisi ollut käypää rahaa ja laski aina väärin, sai aina vaillingin kassaansa. Hän astui mielikuvien pilvilinnoihin täydellä väellä ja voimalla, ja astui tyhjään, putosi päistikkaa alas maahan. Hän oli siinä suhteessa parantumaton eikä kukaan sitä niin hyvin tietänyt kuin Louna. Mutta oudot, jotka eivät häntä tunteneet, saattoi hän lumota uskomaan voimakkaasti elettyjä valhevaikutelmiaan, viekoitella heidät mukaansa samalle pettävälle pohjalle ja saada siten niskoilleen heidän ikuiset kironsa.
Ei Risto niin paha ollut kuin hänen maineensa. Hänessä ei ollut halpamaista laskevaisuutta. Hän oli omien uniensa uskovainen lapsi, joka leikitteli alati vaihtuvien päähänpistojensa ja halujensa koreilla, särkyvillä kuplilla. Hänessä ei ollut rajaa eikä jatkuvaisuutta. Kun hän keksi jonkun ajatuksen, paisui se hänen mielessään heti maailmanaatteeksi, hän oli valmis sen puolesta antamaan vaikka henkensä ja vaatimaan kaikilta muilta samaa. Kun hän teki taloudellisia laskelmia, kävivät ne aina seitsennumeroisissa luvuissa ja voitot olivat huimaavia. Kun hän tutustui johonkin naiseen, kuvitteli hän itselleen heti kaikki taivaan ihanuudet hänen rinnallaan, suorastaan päihtyen näistä harhatunnelmistaan ja päihdyttäen niillä toisenkin. Mutta omistus, päämäärään pääseminen, väsytti, kyllästytti hänet heti, hän tunsi itsensä silloin pettyneeksi, petetyksi, eikä muistanut, ei tunnustanut edes koskaan sellaista tavoittaneensa, mitä oli saanut.