Riston naisjutut olivat pahimmat kaikista. Niiden vuoksi oli hän joutunut jos jonkinlaisiin rettelöihin ja pilannut maineensa. Aivan nuorena jo oli hän pakosta saanut naida viettelemänsä tytön, josta hän pian sen jälkeen erosi. Sitten seurasi joukko erilaatuisia suhteita, enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, kunnes hän vihdoin kolme vuotta sitten meni nykyiseen avioliittoonsa. Ristolla täytyi aina olla joku ihminen lähellään, hän ei riittänyt itse itselleen.
Muut hänen ympärillään olivat vaihtuneet, Louna oli koko ajan pysynyt samassa asemassa, syrjäisessä ja näkymättömässä kyllä, mutta sittenkin lähinnä tämän tuulihatun epävakaista sydäntä. Louna oli hänen ankkurinsa, turvapaikkansa elämän myrskyssä, ainoa, jonka Risto todella tunsi omaisekseen.
Sen Louna tiesi ja se riitti hänelle. Ei tosin onneksi, mutta elämän sisällöksi kuitenkin. Usein se oli hyvinkin karvasta, sillä tämä suhde, niin suora ja puhdas kuin se olikin, oli sentään osittain, olosuhteiden pakosta, kiero, sen hän tunsi ja sai tuntea monella muotoa. Etenkin tämän viimeisen avioliiton aikana se oli tuottanut Lounalle monta koettelemuksen hetkeä.
Vaikkakin Risto oli oopperalaulaja ja sai joka hetki olla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa, ei hänen rouvansa tottunut siihen, vaan oli hänestä äärettömän mustasukkainen. Hän vahti ja vartioi Ristoa aina. Ja etenkin alussa antautui Risto täydellisesti tämän komennon alaiseksi. Se imarteli häntä. Niin paljon häntä rakastettiin. Ja hänestä olisi ollut hauskaa nähdä vaikka kaikki naistuttavansa tukkanuottasilla lemmenriitojen vuoksi.
Paitsi ei Lounaa. Hän oli erikois-asemassa. Lounaa hän halusi säästää kaikilta ikävyyksiltä ja tahtoi siksi tavata häntä nyttemmin enää salassa. Se loukkasi Lounaa. Ikäänkuin heillä olisi ollut mitään salattavaa. Lapsuuden tovereitahan he olivat. Mutta Risto väitti, että hänen rouvansa oli oikea nainen, joka ei voinut ymmärtää eikä uskoa tällaisia platoonisia suhteita, ja niin lapsellisen itsekäs, ettei hän sietäisi niitäkään. Jos hän saisi tietää, kuinka lähellä Louna oli Ristoa, repisi hän silmät päästä Lounalta eikä antaisi sitä Ristollekaan anteeksi ei tässä maailmassa eikä tulevassa. Se aiheuttaisi ankaria kohtauksia ja luultavasti avio-eron. Sitähän ei Louna tahtonut. Nämä todistelut saivat hänet siihen vakaumukseen, että täydellinen ero heidän välillään siis oli paras. Mutta siitä ei Risto tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän suorastaan parahti sellaisesta mahdollisuudesta. Hän ei voinut tulla toimeen, ei elää ilman Lounaa. Louna oli hänen ainoa turvansa ja ymmärtäjänsä. Oli kuin oma äiti hylkäisi, jos Louna sulkisi häneltä ovensa.
Ja silleen se oli jäänyt. Risto kävi joskus hänen luonaan, silloin kun hänen sydämensä oli tyhjä ja epätoivoinen, kun hänellä oli joku hulluuden tai purkautumisen puuska, josta hän tahtoi vapautua, mutta jota hän ei tohtinut kenellekään muulle näyttää.
Mutta tämä epämääräinen odotus sitoi Lounan yhä enemmän sisälle kamariin. Kun muut hänen työtovereistaan menivät yhteisiin huvitilaisuuksiin, jäi Louna yhä useammin pois. Hän syytti päänkipua tai muita hommia. Mutta oikea syy oli se, että hänen äidillisesti holhoava ja rakastava sydämensä ei antanut hänelle rauhaa mennä. Jos Risto sattuisi tulemaan sillä aikaa ja tarvitsisi häntä. Hieman häntä yhäkin katkeroitti se, että hän näin aiheettomasti sai olla Riston rouvan mustasukkaisuudesta riippuvainen, siihen määrin, ettei hän uskaltanut edes puhelimessa tiedustella Riston vointia.
Kummallista, miten syvälle Risto olikin kasvanut hänen sydämeensä. Mutta Lounalla ei ollut ketään muutakaan omaista, eikä hän tahtonut Ristoa itselleen, hän tahtoi vain hänen parastaan, aivan epäitsekkäästi. Sillähän hän juuri oli voittanut tämän suuren lapsen rajattoman luottamuksen ja myös sillä, että hän oli ollut niin lähellä Riston aikaisempaa elämää ja hänen kotiansa…
Louna hätkähti ajatuksistaan. Eikö tuo vihdoinkin ollut Riston soitto! Oli niinkin. Hän kiiruhti avaamaan.
Risto Pälviä astui suurella vauhdilla sisään. Hän näytti kalpeudestaan huolimatta aivan nuorelta, vaikka hän ijältään oli jo siinä yli kolmenkymmenen. Hän kuului ikuiseen nuorukaistyyppiin.