— Nyt minulla on kerrankin uutisia sinulle, huudahti hän. Nyt se on tehty! Nyt minä vihdoinkin olen taas itseäni, oikea mies, vapaa, vapaa kuin taivaan lintu!
— Mikä sinun on? Mitä sinulle taas on tapahtunut? kysyi Louna tarkastellen levottomasti Riston oudolla lieskalla palavia silmiä. Olet varmaankin taas tehnyt joitakin tuhmuuksia, lisäsi hän hyvänsävyisellä leikillisyydellä.
— Ei, nyt olen kerrankin saanut viisauden hännästä kiinni, enkä minä nyt vähällä hellitä!
— Mitä sinä olet sitten tehnyt?
— Sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten: potkaissut kotini hajalle kuin korttikasan vain, hih! Mikä koti se oli! Vankikoppi se oli, hulluinhuone, kidutuskammio, jossa minä käyristyin ja vääristyin, kadotin voimani, rohkeuteni, puhtauteni! Minä voin tehdä rikoksia, minä voin olla yltä päältä ravassa, mutta minä tahdon olla sisällisesti puhdas. Kas sitä ne eivät ymmärrä nuo toiset. He luulevat, että puhtaudella ei ole muuta sisältöä kuin mikä mahtuu puhtaaseen pöytäliinaan tai kiillotettuun vihkisormukseen, ha-ha-haa! Ja heidän velvollisuudentuntonsa, heidän omatuntonsa on samanlaista, vangin, ei vapaan ihmisen, ulkonaista, ulkoaopittua, ei omaa, ei sisällistä! Ja heidän talutusnuorassaan olen minä kiltisti kulkenut ja antanut elämän pikkumaisuuden tulvia yli pääni. Ja he ovat luulleet, että jo olen masennettu ja taltutettu. Mutta itse olen aina tuntenut, että jos kerran suoristaudun oikeaan mittaani, seuraan omaa omituista tuntoani, menee heidän maailmansa mäsäksi. Niinkuin se menikin. Nyt koetellaan kerran, kuka on voimakkaampi!
Riston ääni vapisi ja hän leiskui edestakaisin lattialla.
— Mutta rauhoituhan nyt, Risto, istu ja kerro miten asia oikein on.
— Asia on nyt sillä tolalla, kun sen pitää ollakin. Päästin kerrankin totuuden sanat suustani. Ja sitä he eivät kestä, nuo hienoheimoiset, nuo karamellipaperi-prinsessat, eivät piru vie kestäkään!
— Keistä sinä puhut?
— Etupäässä entisestä vaimostani.