— Entisestä?
— Niin hänestä, joka oli sitä vielä eilen, mutta ei ole sitä enää huomenna.
— Mitä sinä sitten sanoit hänelle? kysyi Louna hiljaa.
— Minä sanoin hänelle ensinnäkin, että minä olin ottanut hänet mukavuus-syistä ja hän minut turhamaisuudesta, siksi, että olin eräs tunnetta taiteilija-nimi, että nyt molemmat nämä alkusyyt olivat poissa: minulla ei ollut mukavuutta eikä hänellä taiteilijaa, että hän oli tappanut minussa taiteilijan ja raiskannut minussa ihmisen, tehnyt minusta morfinistin…
— Morfinistin!
— Ja että tämä saatanallinen leikki nyt sai olla lopussa.
— Miten sinä voit olla raaka…
— Oh, sellaisiin ihmisiin ei tepsi muu kuin raakuus. Ja sitäpaitsi se helpottaa eroa. Luuletko sinä, että hän, Elma, koskaan on rakastanut ja vaalinut minussa muuta kuin ulkokuorta, että hän olisi välittänyt tai välittäisi minusta, jos olisin lynkkäjalka, halvattu, vailla ramppivalon ihannoivaa kultausta. Minä tahdoin vapauttaa hänet näistä kulissikahleista. Sanoin hänelle itsestäni kaikkea pahaa, mitä vain muistin ja keksin, että nimeni ei ollut Pälviä, vaan Raponen, että olin tunnetun murhapolttajan poika ja että aijoin ottaa takaisin entisen rehellisen nimeni, että olin kerran tehnyt kassavaillingin ja että pelastuin ainoastaan erään jalon naisen avulla, jota rakastin ja rakastan yhä ja tulen aina raskastamaan… En maininnut nimeäsi, sillä muuten joutuisit noiden hornanhenkien syötiksi.
Risto vaikeni tuijottaen synkästi hehkuvin silmin eteensä.
— Milloin sinusta on tullut morfinisti? Et ole siitä koskaan ennen maininnut.