— Hyvä Jumala, miten sinäkin, Louna, puhut järjettömiä! Kaikkihan on luontoa, myrkky niinkuin muukin. Leipä on enemmän keinotekoista kuin morfiini, eihän sekään kasva valmiina. Ja totta kai ihmisen täytyy päästä alkuluonnon herraksi. Sitäpaitsi on myrkky hyvin relatiivinen käsite. Toiselle elimistölle on myrkkyä tämä, toiselle tuo. Toinen kuolee kuumassa, toinen kylmässä, puhumattakaan henkisestä ilmakehästä ja sen myrkyistä. Minä tietäisin kertoa siitä asiasta paljon. Mutta jos elimistössä ennestään on myrkkyä, voi toinen myrkky tehdä tyhjäksi edellisen, ja on välttämätön terveydelle siis. Luuletko sinä, joka tunnet minut, että minä olen syntynyt maailmaan myrkyttömällä elimistöllä varustettuna? Sano sinä, joka tiedät!
— En minä mitään tiedä.
— Voi, Louna, miten olet suloinen tuossa muka mitään tietämättömässä viisaudessasi. Sinä, joka olet ainoa maailmassa, joka todella jotakin tiedät minusta, voit keriä minut vaikka sormesi ympäri. Mutta koskaan et vaadi. Siinä sinun hallituksesi salaisuus. Kaikki muut tahtovat pakottaa minua, kieltää tai käskeä, sinä et milloinkaan. Jos kysyn sinulta neuvoa, puhut viisauksiasi, mutta et koskaan ratkaise. Se juuri sitoo minut ja säästää samalla minun itseyttäni, tekee minut edesvastuun-alaiseksi ja kiinnittää minut sinun kaikkitietävään, epäitsekkääseen hyvyyteesi. En ole koskaan nähnyt ketään niin hyvää ihmistä kuin sinä, niin inhimillistä, niin kokonaan kaunista. Sano, oletko sinä kaikille yhtä hyvä?
— Ihmisellä on niin vähän mahdollisuuksia tehdä hyvää, silloinkin kun hän tahtoo…
— Siinä sitä ollaan. Sinulta ei saa koskaan mitään täsmällistä vastausta. Oikeastaan tuo sinun väistyvä liikavaatimattomuutesi raivostuttaa minua! Piru vie, sinä ylpeilet sillä…
Riston katse sattui Lounan surullisiin silmiin.
— Suo anteeksi, Louna. Sinä olet liian hyvä. Siinä koko juttu. Sano, miksi sinä olet minulle niin hyvä, niin, että koskee tänne sydämeen, sano miksi?
— Kuinka en olisi, koettaisi olla!
— Oh, monet koettavat ja palvelevat sillä omaa itsekkyyttään ja pahuuttaan. Sano, Louna, miksi sinä juuri minulle raukalle, kurjalle, olet niin jumalallisen hyvä! — Ja kuinka minä olen sinua rääkännyt, kuinka vähän sinä olet saanut tunnustusta! Kuinka minä olen loukannut itsetuntoasi ja käyttänyt väärin lempeää inhimillisyyttäsi. Nahjusmainen raukka olen ollut joka asiassa, mutta minun tekisi mieleni, minä toivon, että kerran vielä voin nostaa sinut kilvelle… Välitätkö siis todellakin minusta?
— Kuinka en välittäisi. Olethan kuin veljeni, kuin samaa perhettä, olenhan melkein nähnyt sinun syntyvän.