— Mutta minä oikein rakastan sinua.
— Niinhän minäkin sinua…
— Niin, sinä rakastat niinkuin enkelit rakastavat… Olet mahtanut surrakin tähteni. Tuota morfiiniakin nyt rupeat suremaan.
— Etkö voisi luopua siitä?
— Tuskin.
— Onko se niin ihanaa?
— En minä sen ihanuuden vuoksi sitä käytä, mutta se on kietonut tahtoni. Minä uskon siihen, enkä luota itseeni ilman sitä. En tiedä olenko enemmän morfiinin vai itsesuggestionin pauloissa. Mutta täytyy saada se pisara.
— Mutta etkö tunne olevasi naurettava, että riiput tuollaisesta pienestä pisarasta, että se kuljettaa tahtoasi ja että ikävöit sitä kuin sielusi autuutta?
— Ah, usein juuri tuollaisesta pienestä pisarasta riippuu enemmän kuin yhden sielun autuus! Tuollaisessa pisarassa on koko taiteen salaisuus. Siihen tarvitaan juuri se pieni elämän ydinmehun ylijäämä, se näkymätön liika-runsauden pisara, se ihana myrkky suonissa, joka tekee riemun ja tuskan, tahdon ja antaumuksen suuremmaksi, väkevämmäksi ja ylivuotavammaksi kuin tavallisilla ihmisillä, niin että voi antaa runsaudestaan niinkuin ruhtinaat. Onhan se arki-ihmisen silmillä katsottuna liioiteltua, luonnotonta! Kuinka usein taiteilijoita syytetään rappeutuneiksi, juopoiksi, hulluiksi ja jos joksikin. Sentähden, että he palavat ja heidän täytyy palaa keinolla tai toisella voimakkaammin ja siis myös nopeammin kuin muut. Ja tuli, se on sentään jotakin hyvin kaunista, puhdasta, iankaikkista, poloiset polttoaineet, niin huonommat kuin paremmat, ovat vain maan tomu ja tuhka…
He tuijottivat kumpikin äänettöminä hehkuvaan hiillokseen.