— Muistatko, jatkoi Risto, kerran erästä syysiltaa monta, monta vuotta sitten, jolloin myös täten istuimme takan ääressä? Sitä kamalaa iltaa?
Louna nyökkäsi.
— Ja sitä pientä keittiötä? Se oli puolipimeä. Tuli paloi silloinkin liedessä. Sade löi kattoja ja ikkunanruutuja vastaan. Oven edessä oli lokainen piha ja pitkä savinen, hoitamaton kylätie. Muistatko? Sieltä tuli aina joku kertomaan käräjätuvan uutisia. Myöhään yöhön asti istuimme siten väristen kylmästä, pelosta ja odotuksesta. Tulikin takassa hiipui pois vähitellen. Pieni käsilamppu vain palaa käryytteli nurkassa. Hui, kuinka se oli kauheata. Ja sille tielle isäni jäi. Mikä käsitys sinulle jäi siitä asiasta? Minulle se jäi ainaiseksi arvoitukseksi. Todistajat ja valat! Niihin minä en paljoa usko. Mikä merkitys on valalla enää silloin, kun ihminen ei usko taivaaseen eikä helvettiin, oli sitten sormi minkä kirjan päällä hyvänsä! Mutta raha, se on maallinen taivas! Ja joka antaa rahan, antaa pääsylipun autuuden majoihin. Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa! kaikki tiet vievät Roomaan ainakin siinä suhteessa. Todistajan ja valan voi ostaa, niinkuin kaiken muunkin… Ja siellä oli silloin muutamia ostettuja todistajia… Ne olivat aikoja ne. Ilman sinua olisin varmasti tullut hulluksi silloin, niinkuin äitinikin. Muistatko häntä? Kuinka hän öisin ilmestyi kynnykselle palava kynttilä kädessä, raamattu kainalossa, hapset hajallaan, silmät harrillaan, puhuen kamalia asioita viimeisestä tuomiosta, kahleitten kolinasta ja vanginpaidasta. Isäni tuomio oli sen kai vaikuttanut. Vaikk'ei hän muuten näyttänyt muistavan mitään. Eihän hän tuntenut minuakaan, työnsi vain pois sanoen: ei minulla ole miestä eikä lasta. Ja muistatko, miten hänen ihonsa oli keltaisen harmaa ja miten hän virkkasi nuken vaatteita…
— Rakas Risto, älä muistele sellaista. Hänhän on jo kuollut.
— Sitä juuri minä epäilen usein. Ihmiset, joilla on lapsia, eivät koskaan ole oikein kuolleita. Hän elää minussa, on siirtynyt minuun. Vasta hänen kuolemansa jälkeen juuri aloin huomata tai panna merkille itsessäni samanlaisia ilmiöitä, joitakin piirteitä huulissa ja silmissä, jotka muistuttivat häntä, ja mielikuviakin samantapaisia kuin ne, joista hän laverteli. Ja täällä aivoissa tuntuu välistä kuin ne olisivat sohjona… Älä sano mitään. Miksi ei olisi perinnöllisyyttä! Ehkä olen perijuuriltani rikollinenkin. Kuka sen tietää! Olenko minä itseäni tehnyt! Ehk'ei minun laitani ole vielä aivan niin hullusti, mutta voi tulla sellainenkin aika. Jos sellainen tulee, niin tekisitkö minulle sen ystävän palveluksen, että lopettaisit kärsimykseni, jos itse en enää kykenisi…? Ei, ei, se on liikaa vaadittu, olen jo liiaksikin käyttänyt hyväkseni hyvyyttäsi… Minä puhelen mielettömyyksiä. Mutta hermoni ovat niin jännityksessä monesta syystä. Nyt juuri, hän katsoi kelloaan, tai aivan pian minun pitäisi olla junalla…
— Kuka lähtee sitten?
— Ei luultavasti tässä tapauksessa kukaan, kun minä en ole asemalla. Koko matka saattoi olla vain tekaistu salajuoni minun pyydystämisekseni. Sanottiin, että pikku poikani oli muka niin heikko, ettei hän sietänyt kaupungin ilmaa, että hänet täytyi lähettää nyt heti, ajatteles, yöjunalla maalle. En päässyt kotoani lähtemään, ennenkuin olin varmasti luvannut olla asemalla. Mutta minua he turhaan saavat odottaa!
— Miksi et menisi, ehdit vielä.
— En tahdo. He ovat jo tarpeeksi tyrannisoineet minua tuon lapsen avulla. Heti sen syntymästä asti on tuota myttyä riepoteltu ja kannettu eteeni ja sen avulla vedetty minua nauhasta kuin vieterivauvaa. Anopin keksintö nähtävästi. Nyt he tietysti taas kantavat sen raasun asemalta kotiin kurittaakseen sen avulla luonnotonta isää…
— Ajatteles, jos lapsi todella on sairas ja vielä kuolee, niin on sinulla paha mieli koko elämäsi ijän.