— Hyvä mieli. Monasti melkein toivon, että se kuolisi, ettei sitä koskaan olisi syntynytkään tähän pahaan maailmaan, sillä minä rakastan sitä… Oh, kuinka aika kuluu hitaasti. Kunpa se hetki jo olisi ohitse.
— Mene, Risto, mene toki! Älä pingoita itseäsi noin epäinhimilliseksi, se kostaa itsensä…
— Minä en mene. Olen sen päättänyt. Minä tahdon olla täällä sinun luonasi sen ajan. Jos olisin kadulla, niin ehkä heikkoudesta vielä menisin, niin kauan ovat jalkani jo käyneet toisten asioita. Etkö tiedä, ettei voi vapautua naisesta muuta kuin toisen naisen avulla, naurahti hän.
— Mutta minä en tahdo olla mukana tällaista peliä avustamassa. Se on vastoin koko luonnettani. Minä rukoilen sinua, älä tee minua myötäsyylliseksi! Mene, Risto!
— En.
Louna yritti avata ovea noutaakseen Riston päällysvaatteet. Mutta Risto ponnahti hänen eteensä, kiersi oven lukkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Tämä väkivaltainen toimenpide loukkasi Lounan kaikkein arimpia vaistoja. Hän punastui suuttumuksesta.
— Anna avain heti takaisin!
Risto katsahti kummastuneena Lounaan. Ei koskaan koko heidän pitkän tuttavuutensa aikana ollut hän kuullut Lounan äänessä noin väärentämättömän intohimoista väriä. Se huvitti häntä. Hänen silmiinsä tuli lapsellista mielenkiintoa kuvastava ilme.
Louna huomasi sen, se harmitti häntä vielä enemmän ja vain vaivoin sai hän itsensä hillityksi. Ei henkiset eikä ruumiilliset voimat tässä auttaneet. Louna tiesi myös ennestään, että kielto ja käsky vaikutti Ristoon päinvastaisesti.