— No ei asia uudella avioliitolla paranisi, virkahti Louna. Ensimäiset pari vuotta naimisissa ovat pahimmat, ennenkuin ihmiset ovat ehtineet oikein tottua toisiinsa, ennenkuin pahin itsekkäisyys ehtii kulua pois. Sitten se kyllä menee, menee vielä sinultakin. Olet nyt vain hermostunut. Kerranko sellaista sattuu!
— Ei, ei, ei koskaan sinne enää, minä aivan räjähdän, kun ajattelenkin koti-ilmaani! Vaikka vaimoni olisi hyväkin. Ei minua siellä voi parantaa ruualla eikä juomalla, eikä rohdoilla eikä unella, kun itse henkinen ilmakehä on myrkkyä. En sano, että se on kenenkään syy. Ihmiset ovat kuin kemialliset aineet. Kohdatessaan toisensa ne joko muuttuvat muuksi, ennen-olemattomaksi aineeksi tai sulautuvat yhdeksi tai hajautuvat moneksi tai räjähtävät tai tekevät toisensa tyhjäksi. Usko minua, nykyinen avioeroni ei johdu kevytmielisyydestä. Ja minä en pääse siitä kuin karkaamalla. Minä tunnen sukuni, he tulevat tekemään kaiken voitavansa pidättääkseen ja kahlitakseen minut kaihtamatta mitään keinoja, rahaa tai juonia. Ja minä kun tähän avioliittoon mennessäni uneksin rauhaa! Joku tovereistani oli silloin pannut päähäni, että ihmisen ohjelma on seuraava: 10 vuotta lapsen elollisaistimusta. 10 vuotta oppiaikaa, 10 vuotta työtä ja loppuikä nautiskelua työn tuloksista, hyvään asemaan päässeen ihmisen lekottelua. Olin juuri 30:n korvissa ja viimeksi mainittuun kauteen mielestäni kypsä. Olin väsynyt irtolaiselämään. Halusin tuon "hyvän aseman" etuja, hienon kodin, hienon rouvan, hienon seurapiirin. No, kaikki se tulikin kyllä. Minä itse vain en sopinut siihen.
— Jos tuon kaiken jättäisitkin, niin ethän toki niin hullu ole, että työsikin jätät senvuoksi. Mitä sinusta sitten tulee?
— Ei mitään. Eikä ole väliäkään. Olen kauan kysynyt itseltäni: mitä varten? Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat yhtä väsyneet minuun kuin minä itsekin ja tuo luulo vie minulta kyvyn. — Sitäpaitsi luulen minä, — Risto katsoi herttaisesti Lounaan, — että oopperasta luopuminen tuo erään toisenkin mukanaan, josta sinä pidät. Silloin ehkä voin luopua morfiinistakin. Se ei ole sitten ainakaan enää välttämätöntä.
— Mitä suunnitelmia sinulla sitten on tulevaisuuden varalle?
— Negatiivisia etupäässä. Olla työtön ja koditon. Vaikka koditonhan olen ollut aina tähänkin asti, aina paitsi täällä sinun luonasi. Täällä on oikea kotini! Miks'ei se saa olla oikea kotini, sano miksi? Sinuahan minä olen aina rakastanut enkä ketään muuta, oikein hyvästi, syvästi ja kauniisti. Mutta nuorempana en tohtinut sitä sinulle sanoa, olit niin kauan aikaa minua vanhempi.
— Olen vieläkin, naurahti Louna. Muista kunnioittaa vain kovasti.
— Ei se enää tunnu niin paljon, kun itsekin tulee vanhaksi. Mitä olisit sanonut, jos silloin jo vanhaan aikaan olisin pyytänyt sinua omakseni?
— En tiedä. Kaikkea sinun päähäsi johtuukin.
— Ja nyt?