— Minähän olen kuin sisaresi. Pysyn aina samana, en koskaan mene pois. Sinä olet nuori ja tulet vielä löytämään ilosi muista rakkaudenseikkailuista, kunhan tuo pessimismisi menee ohi. Ja koti sinulla on ja lapsi, jota rakastat. Ehkä nekin vielä kelpaavat! Mitä jos pahimmaksi aikaa menisit jonnekin lepokotiin virkistymään.
— Tahdotko sinäkin siis minut houruinhuoneeseen? Luuletko sinäkin, että minä olen hullu! Sano siis, sano aivan suoraan: Olenko minä hullu?
— Mitä sinä puhut! Ei sinussa muuta hullua ole kuin että kysyt tuollaista.
— Sinäkin siis tahdot minua johonkin laitokseen! Siitä ne puhuivat kotonakin. Mutta sellaiseen en mene, en! Se oli yksi syy, miksi en mennyt asemalle. He olisivat voineet minut sieltä lähettää…
Riston silmät liekehtivät jälleen synkästi. Louna katsoi häneen tutkivalla levottomuudella. Hän alkoi nyt toden teolla pelätä Riston tilaa. Tuohan saattoi olla jo vainoamishulluutta. Mutta samassa muisti hän monta samantapaista hermopuuskaa jo Riston lapsuuden ajoilta.
— Minä olen varustautunut kaiken varalta, puhui Risto. Jos ei muu auta, niin tämä.
Hän veti taskustaan mustan kirjan.
— Tämä on ulkomaanpassi. Olen kulkenut jo kauan aikaa se taskussani. Pääsylippu sotaan, näetkös! Äkin poika pois tulevi, laihtumatta lankeavi!
Lounan mielessä välähti äkkiä ajatus siepata passi pois, samoin kuin Risto äsken oli tehnyt avaimen suhteen, ja heittää se tuleen. Mutta koko hänen luonteensa nousi samassa sellaista menettelyä vastaan.
— Sotaan, toisti hän hitaasti ja ihmettelevästi koettaen keksiä jotakin keinoa Riston tyynnyttämiseksi.