— Se on kuin luotu minua ja minunlaisiani varten. Maailma voi välistä, näes, käydä niin ahtaaksi…
— Tokkopa koko maailma sentään, nauroi Louna. Jos joku maanpaikka rupeaa vaivaamaan, muuttaa toiseen. Sitähän juuri äsken tarkoitin. Lähtisit vähäksi aikaa jonnekin vieraaseen kaupunkiin tai maalle. Kun mielialasi muuttuu, näät kaiken toisessa valossa. Ärsyttyneessä tunnelmassa ei koskaan pidä tehdä ratkaisevia tekoja. Silloin voi tehdä sellaista, jota ei enää tekisi vähän myöhemmin.
— Lähtisitkö sinä mukaan maalle kanssani? Riston silmissä oli lapsellisen ilostumisen välkähdys.
— Minä! Mitä minä siellä tekisin! Asia saisi kovin hullunkurisen romantisen leiman.
— Niin, niin, minä unohdin. Sinähän et rakasta minua, olet ainoastaan hyvä…
— Minä rakastan sinua siten, että tahdon sinun parastasi.
— Tietysti, tietysti. Minä aina unohdan kuka minä olen ja kuka sinä olet. Mutta älä luule minua kiittämättömäksi… Hyvästi siis, rakas sisareni!
— Mitä sinä aijot tehdä? kysyi Louna väristen.
— En oikein vielä tiedä itsekään. Kenties matkustan, kenties en, kenties tulen takaisin, kenties en. Mutta jos en tulisi, niin ole varma siitä, että kuolen siunaten sinua, joka olet antanut minulle voimaa elää näinkin kauan. Sinä olet varjellut minua kyynillisyydestä. Olen paljon rikkonut, mutta olen paljon kärsinytkin. Kunhan sinä vain annat minulle anteeksi ja siunaat minua…
Kyyneleet tulvahtivat Lounan silmistä esille.