— Rakas Risto, älä puhu noin. Sinä särjet minun sydämeni! Tahdotko, siis tosiaan, että tulen sinua saattamaan, että lähden kanssasi…
— Ei, en tahdo, en tosiaan tahdo sitä, Louna. Lähemmin ajateltuani. Anna minun nyt mennä, yksin, merkiksi siitä, että vielä luotat minun järkeeni. Todella, naurahti hän surumielisesti.
— Ja anna sinä minulle lupaus, ettet ainakaan nyt heti lähde rajan yli ja että ilmoitat minulle pian kirjeellä jotakin itsestäsi merkiksi siitä, että vähän olet minusta joskus pitänyt.
He puristivat lujasti toistensa kättä. Siten he erosivat.
Heti oven sulkeuduttua oli Lounan ensimäinen ajatus syöksyä Riston jälkeen, kutsua hänet takaisin tai seurata hänen askeleitaan kaukaa. Tämä tunnelmaltaan pingoitettu kohtaus oli kokonaan järkyttänyt hänen tavallisen tasapainonsa. Sitten hän naurahti omalle säikähdykselleen Mitä vielä! Olihan tämäntapaista ollut ennenkin. Risto aina mielikuvituksensa ja hermojensa voimalla kiihoitti joka tilanteen ja mieli-alan äärimmilleen. Tämä oli aallon laakso, huomenna jo ehkä olisi yhtä väkevä harjakohta. Mutta Lounan osalle tuli aina laaksot. Olihan hän tottunut siihen. Ja kuitenkin oli hän tällä kertaa lapsellisesti antautunut Riston johdettavaksi, vaikka hän kyllä hyvin tiesi kaiken epätodellisuuden.
Epätodellisuuden! Ei siinä oli perää, mitä Risto puhui. Hän oli perinnöllisesti hermosairas. Ja mahdollistahan oli, että eräänä päivänä kaikki yhdenjaksoisuus hänen aivoissaan katkeaisi, ettei hän enää ollenkaan erottaisi mielikuvaa todellisuudesta… Olisihan hän silloin aivan hullu.
Louna muisti hänet pienestä pitäin jo tuollaiseksi, öitä, jolloin hänen täytyi tuntikausia pidellä Ristoa kädestä kiinni, jolloin tämä pelkäsi niin, että ruumis tärisi.
Olisi sittenkin pitänyt lähteä hänen mukaansa. Turhia! Risto ehkä matkustaisi lähemmälle asemalle ja palaisi sieltä jo huomenna päivänpaisteisena kotiinsa. Jos Louna olisi mukana, lisäisi se vain Riston hulluja mielikuvia erosta ja sodasta, kun hänellä oli joku, jolle välittää niitä. Hän ehkä lisäksi äkkihuimuudellaan pakottaisi Lounan tilanteihin, jotka herättäisivät huomiota, rikkoisivat ijäksi päiviksi hänen välinsä vaimoonsa, asettaisivat kaiken väärään valoon…
Mutta jollei hän koskaan palaisikaan…
Mitä jos hän ilmoittaisi puhelimessa Riston rouvalle… Mitä? Eihän hän tiennyt nyt Ristosta mitään, enempää kuin hänen olinpaikastaankaan. Yllyttäisi vain siten mustasukkaisuuden pahat voimat kimppuunsa ja lähettäisi Risto paran jälkeen juuri sen ajometsästyksen, jota hän pakeni ja joka oli myrkkyä hänen herkälle hermostolleen.