Ei voinut tehdä mitään. Täytyi odottaa. Risto parka! Ja hän itse! Miksi oli hänen kohtalonsa muodostunut sellaiseksi, että hänen piti kantaa toisen ihmisen elämän salaisuutta omallatunnollaan, olla ehkä mielipuolen uskottu…
Louna heittäytyi vuoteelleen koettaen painaa silmät kiinni ja torjua pois ajatusten painajaiset.
Uni ei tullut.
Nyt hän muisti lisäksi morfiinin. Sen vaikutusta saattoi olla kaikki tyyni. Oli väärin, ettei hän sittenkin toimittanut Ristoa lääkärin hoitoon, vaikkapa vain tuon hänen pelkäämänsä vaimon avulla.
Jos hänelle nyt tapahtui jotakin, jos hän sortui sotaan tai tuli mielisairaaksi, olisi se Lounan omallatunnolla aina, aina…
Risto oli kuilun partaalla, rajalla…
Louna heittelehti tuskissaan vuoteellaan.
Herätyskello pöydällä puhkui, kitisi, änkytti, puhui käsittämättömiä, mielettömiä sanoja. Kuulihan hän aivan selvään: "kurota, purase, kurota, purase"… Hyvä Jumala, oliko hänkin tulemaisillaan hulluksi!
Hän nousi ja ravisti kelloa niin, että sen pahaaennustava, rikkonainen sisäkalusto hölskyen rämähti ja hetkeksi vaikeni.
Jos ihmisen aivoissakin noin kaikki oli hajallaan, niin mitä sille mahtoi. Jos ne puhuivat käsittämättömiä sanoja, kuka sai ne enää käsitteiden rajoihin!