Siimi rouva oli ollut vasta muutamia kuukausia avioliitossa Parolan kanssa, mutta silti ei hän ollut enää nuori. Hän oli niitä, jotka vanhasta neidistä äkkiä muuttuvat nuoreksi rouvaksi.
Kerran ennenkin oli hänellä kyllä ollut muuan rakkaussuhde, mutta siitä oli niin kauan, että hän oli sen jo melkein unohtanut. Tämä mies oli ollut ruumiiltaan sairaloinen, ruma, perinnöllisesti rappeutunut. Mutta Siimi oli rakastanut hänen sieluaan niin kertoamattomalla rakkaudella, että hänelle olisi ollut yhdentekevää, vaikka tämä mies olisi ollut jalaton, kädetön, muodoton, ilmeetön, kauhistava kaikille muille… Mutta samassa oli hänessä ollut jotakin, joka oli ollut vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Hän oli tuntenut että hänen elämänsä menisi hukkaan, ellei hän saisi tulla äidiksi. Ja hän tahtoi lapselleen ruumiillisesti ja henkisesti terveen isän. Ja siltä pohjalta olivat he vihdoin eronneet…
Senjälkeen oli hän käyttänyt aikansa vallan päinvastaisiin harrastuksiin, abstraktiseen työhön, aatteellisiin asioihin, jotka olivat tehneet hänestä melkein yhteiskunnallisen suuruuden.
Mutta tuo "pienen lapsen tarve", kuten Sörtin Liisa sanoi, pysyi
Siimissäkin koko ajan.
Nuorempana oli Siimi oikein sievä. Hän ei ollut turhamainen eikä keimaileva, mutta hänessä oli niin paljon jäntevää suloutta, että se veti ihmisten silmät puoleensa. Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä matkiviin, kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla kulkevat joko mielenosotuksellisen leveästi tai huomiotaherättävän kapeasti riippuen siitä, mitä ryhmä-aatetta he kulloinkin edustavat ja kuinka paljon rahaa ja kunnianimityksiä heillä on yhteiskunnallisessa ansioluettelossaan. Eikä Siimistä edes myöhemmin tullut sellaista.
Hänen hillitty, itsenäinen kauneutensa kesti hyvin työn ja vuosien taakkaa. Ja hän iloitsi siitä ainoastaan tulevan lapsensa vuoksi. Mitä olivat nuoret tyttöletukat hänen rinnallaan, rumia ylimalkaisia ne olivat! Nyt vasta oli hänellä oikea täysikesän voima ja terveys!
Mutta sekin meni menojaan. Siimi vanheni. Hän oli työntänyt jo monta luotaan, vain siksi, että he eivät täyttäneet niitä salaisia suuria vaatimuksia, jotka hän asetti tuon sisimmässään piilevän, syntymättömän sielun isälle. Ja yhä vain tarkasteli hän ihmisiä tässä valossa. Rakkautta hän ei ajatellutkaan.
Vuodet vierivät näin. Siimin täytyi vähitellen heittää pois mielestään tuo toivoton haave, joka niin kauan oli häntä vanginnut…
Eikä hän enää ollut aikonutkaan mennä naimisiin. Se oli tullut itsestään, ilman sokeutumista ja sentään kuin vahingossa.
Oli ensin tullut niin rauhaton olo, oman itsensä pelko, kylmän yksinäisyyden kauhu. Ja se oli sitten muuttunut hellyyden kaipuuksi, kipeän pakottavaksi ja ahdistavaksi. Ja hän oli taistellut sitä vastaan, oh, hirveästi. Olihan hänellä kaikki, mitä ihminen tarvitsi; tällaisessa elämäntilassa täytyi löytää tyydytyksensä. Hän teki työtä moninkertaisesti, hankki itselleen yhä uusia harrastuksia ja velvoituksia, oli käynnissä yötä ja päivää niinkuin pillastunut kone vain salatakseen tuon sisällisen hätänsä, jolle hän ei voinut eikä tahtonut antaa perään. Hän ei sitä edes käsittänyt. Oliko se jo vanhuuden heikkoutta? Siltä näytti. Sillä tuo vilun väristys ei hänen ponnistuksistaan huolimatta yhtään väistynyt hänen sydämestään ja tuo näkymätön tyhjä tila hänen ympärillään vain suureni…