Sitten tapasi Siimi Taavi Parolan. Tai oikeastaan oli tämä hänen vanha tuttavansa entisiltä ajoilta, mutta nyt joutui hän äkkiarvaamatta hänen kolleegakseen samassa koulussa ja he tulivat siten olosuhteiden pakosta olleeksi paljon yhdessä. Heille riitti aina puheenaihetta yhteisistä töistään ja harrastuksistaan ja he totesivat itselleen ja toisilleen saman mieltäkiinnittävän tosiasian: että heillä oli yleensä sama käsitys elämänmenosta. Kaiken järjen mukaan olivat he siis luodut ymmärtämään toisiaan ja iloittamaan toistensa yksinäisyyttä. Senkin seikan he lopulta varovasti tunnustivat toisilleen.
He menivät siis naimisiin. Se oli avioliitto, josta kaikki edistysmieliset ihmiset iloitsivat. Siinä oli edes yksi esimerkki, joka viittasi uusiin, onnellisempiin aikoihin, jolloin ihmisiä ei enää yhdistä raa'an sukupuolivaiston sokea sattuma, vaan sielujen sopusointuisuus, yhteisen elämäntyön harrastus ja hengen kirkas tasapaino.
Tältä kannalta katseli yhteiskunta heidän avioliittoaan ja niin asianomaiset itsekin sen ottivat. Olihan se ainoa mahdollinen tapa arvostella tämän tapaisia asioita.
Taavi Parolalla liittyi kyllä tähän kauppaan eräitä pieniä itsekkäitäkin pyyteitä. Mutta kellä ei niitä ollut! Hänkin oli jo vanha mies, vähän kaljukin, ja koko elämänsä ollut vähän kuin heittelyksellä. Hän oli kyllästynyt. Hän tarvitsi rauhaa, hoitoa. Hänellä oli kunnianhimoisia poliittisia suunnitelmiakin. Miltä olisi vanhapoika näyttänyt kaupungin-isien joukossa! Täytyi samalla olla perheen-isä saavuttaakseen oikein suuren arvovallan. Mutta perhe-elämä vanhaan hyvään malliin pöyristi hänen vanhapoika-vaistojaan. Jota vastoin Siimi, filosofian kandidaatti, vakiintunut, vanha ihminen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö kyllä estäisi avioliiton liukumasta tuohon tavalliseen. Ei vaivaisi typeryyksillä, ei tietysti tahtoisi lapsiakaan…
Mutta tästä kaikesta ei hän ollut Siimille puhunut mitään. Ne kuuluivat hänen pieneen yksityis-osastoonsa, jonka salaaminen ei voinut himmentää heidän hyvää väliään. Heillä oli yhteistä sentään niin kovin paljon, paljon enemmän kuin aviopuolisoilla ylipäänsä. Heillä oli todellakin kaikki syy olla onnellisia. Ja Taavi Parola olikin onnellinen. Kaikki oli käynyt vallan hänen suunnitelmiensa mukaan. Ja enempää hän ei kaivannutkaan.
Toisin oli Siimin laita. Ei edes tämä yhdessäolo ja -elo antanut sitä tyydytystä hänen palelevalle sydämelleen, jota hän oli odottanut. He olivat molemmat niin vanhoja jo, niin itsenäisiä, kuoreensa kasvaneita, täynnä vierasta elämää oudoilta maailman matkoilta, joita he eivät tahtoneet toisilleen paljastaa.
Monta kertaa olisi Siimin tehnyt mieli kertoa Taaville itsestään, sielustaan, nuoruuden-suhteestaan ja siitä mitä varten hän oli näin kauan yksin kulkenut, mitä hän oli koko sen ajan etsinyt…
Kenties se olisi vienyt heitä lähemmäksi toisiaan ja kenties Siimi tästä tunnustuksesta olisi saanut voimaa heittää pois tuon ajatuksen raiskaaman päähänpiston, olla luonnollinen ihminen, seurata vaistoaan niinkuin Sörtin Liisa… Kenties vieläkin…
Jos minä uskaltaisin kertoa hänelle, jos minä uskaltaisin… kuiskasi hän puoli-ääneen.
Ja lapsen, sen saisi niin lämmittävän lähelle itseään, niin kokonaan omakseen!