— Äitisi oli pietisti, jos ei hän olisi ollut sitä, niin ehkä hänkin olisikin voinut, pelkän luontonsa pohjalta… niinkuin Sörtin Liisa…
— Älä loukkaa äitiäni. Hänestä ei oikeastaan saisi puhua samana päivänäkään kuin Sörtin Liisasta!
Parolan äänessä oli jyrkkä, suvaitsematon ja suuttunut sointu.
— Enhän minä ollenkaan tarkoittanut loukata, sanoi Siimi katkaisten siihen puheensa.
Hän katsoi raskasmielisesti Parolaan. Miten periaatteellisen ahdas hän oli, miten pieni. Ja miten heidän mielipiteensä erosivat heti kun tuli kysymys muusta kuin koulu-asioista… Ei ikinä hän olisi ymmärtänyt Siimiä. Hänhän oli jo tavaltaan langettanut tuomionsa…
Kaukainen ja pohjaltaan vihamielinen olento oli Parolakin Siimille, kun hän nyt tunnusteli itseään. Ei ollut omasukuinen, ei. Oh, jos hänen lapsellaan olisi ollut tuon miehen ääni, hänen itsetietoinen silmäyksensä ja hänen matala, itsekäs sielunsa, olisi hän vihannut sitä! Olisi pitänyt sitä sairaana ja epäonnistuneena, vaikka sillä olisi ollut atleetin ruumis! Viallisena lehtolapsena, vaikka sillä olisi ollut kaikkien papintodistusten kunniallisuus myötäperintönään!
Siimi sulki silmänsä.
Syntymättömän sielun ääni soi jälleen hänen povessaan…
Ja se tulisi varmaan soimaan siellä aina, aina, yhtä vaativana ja toivottomana, yhtä valittavana…