Keskisuven pitkä, helteinen pouta on huolinut maan ja taivaan pehmeän-lämpöiseen utuharsoon, joka raukaisevana siintona heijuu kaukaisien vaarojen kiireillä ja levenee niinkuin silkkiäisseitti yli niittyjen ja peltojen nuokkuvan runsauden.
Keskellä kukkivaa lakeutta risteilee ja kiemurtelee teitä, paljon teitä, jotka kuljettavat viestejä, kylästä kylään, talosta taloon, vyöryttävät elämää kauas metsiin, pelloille, karjalaitumille… Ne ovat kellertäviä, kovaksi poljettuja, tasareunaisia, päämäärästään ja tärkeydestään tietoisia. Paitsi yksi. Se alkaa kylän raitilta niinkuin muutkin ja lähtee kukkaislakeutta halkomaan. Mutta sitten se hämärtyy, himmenee, muuttuu epävarmaksi harhapoluksi ja puskee suoraan keskelle viileintä vehmautta. Väliin se hukkuu kokonaan silmistä, sitten taas häämöttelee hiukan, kuumottaa tummenevana notkona pitkässä, miehenkorkuisessa ruohikossa, näin kisaillen ja kiusoitellen ja houkutellen seikkailevaa kulkijaansa hyödyttömään päämaaliinsa. Keskelle aarniokasvullisuutta, vanhan kirkon hyljätyille raunioille!
Kirkkoon johtaa pieni muuri-aukko, mutta siitä ei ole niinkään helppo päästä sisälle. Villikuminain tukevat ja harkolliset putket, väkevät nokkoset ja orjantappurapensaat kiertävät sitä joka taholta suojellen sankarillisesti vanhaa, vielä pystyssä olevaa sakaristoa, joka tuuheine pihlajoineen, aurinkoisilla paasilla häiritsemättömästi lepäilevine sisiliskoineen on kuin jonkun muinaisen luonnon-jumalan pyhättö.
Silloin kun tämä unohdettu kirkko löytää kävijänsä, on se merkkinä siitä, että seudulle on tullut joku vieras. Tavallisesti ovat nämä vieraat nuoria, usein rakastavia, jotka kauniina kesä-iltoina tulevat tänne korottamaan romantista tunnelmaansa.
Mutta ne kaksi, jotka tällä kertaa ovat tulleet pyhätön rauhaa rikkomaan, eivät enää ole nuoria. Vuodet ovat jo valaneet hopeaa kummankin hapsille.
— Vai tämä on siis sinun maailmaasi, sanoo mies harvakseen.
— Niin, vastaa nainen, tämä se on. Nämä pellot ja nämä niitut, nämä puut ja pensaat, mullan lapset, ja talo tuolla ja sen koirat, porsaat, vasikat ja lampaat ja sitten nuo siivekkäät pienet herhiläiset, hunajakennojen surisevat asujamet… Muuta minulla ei ole. Niiden kanssa minä olen ja elän ja niille minä puhelen kuin veljilleni ja sisarilleni…
— Ja olet onnellinen niinkuin pyhä Fransiskus?
— Niin.
— Miten erilaisia teitä me olemme vaeltaneet. Minun maailmani on nämä vuodet ollut ihmiskunta tuolla ulkona, sen sorretut, kärsivät kansat ja yksilöt. Ne ovat olleet veljiäni ja sisariani, joiden puolesta olen taistellut ja kärsinyt ja antanut maallisen onneni mennä. Senjälkeen kun sinä minusta luovuit silloin kerran, elämän aamunkoitossa, ei minulla enää ollut onnen mahdollisuuksia, siksi uneksin sitä edes toisille ja koetin valloittaa sitä tuleville polville. Mikä vahinko, ettet sinä voinut olla siinä taistelussa mukana rinnallani!