— Minä en kuitenkaan olisi voinut taistella, niinkuin sinä olisit tahtonut, vastaa nainen hiljaisesti. Minä en olisi osannut lyödä toista, niinkuin sodassa on pakko tehdä…
— Et taistella edes vääryyttä vastaan, et lyödä edes sortajaa?
— En muualla kuin omassa itsessäni. Ainoastaan omassa sielussaan on ihmisellä oikeus ja vapaus luoda lakia ja oikeutta. En usko, että hänellä on voimaa edistää yhteistä hyvää muuten kuin tekemällä itsestään hyvän.
— Oletko sinä hyvä? Olet. Niin, minä tiedän, ettet tapa kärpästäkään, et taita turhan tähden pajun oksaa, mutta sentään tahtomattasikin tallaat joka hetki jonkun madon kuoliaaksi. Jokainen ruokapala, jonka haukkaat, joutuu pois jonkun toisen suusta, jokainen kaunis kurkihirsi, jonka korotat pääsi yli pirtiksesi, tekee jonkun toisen kodittomaksi, jokainen elämän-hetki, joka sinulle suo runsautta ja hyvyyttä, käy jonkun huonomman kustannuksella. Oletko sitä ajatellut? Niin ovat sentään asiat maailmassa vielä nykyään. On helppo olla hyvä, kun kaikki on hyvin, mutta jos kaikki on pahoin… Eihän pahuus ole muuta kuin ihmisen tarve turvata ja puolustaa jotakin oleellista, elämän-ehdoilleen välttämätöntä puolta itsessään, jota tahdotaan loukata. Sentähden: valmistakaa ihmisille parempi olo ja he tulevat paremmiksi! Jos sinä silloin kerran olisit lahjoittanut minulle oman onnen, ehk'en olisi koskaan oppinut ymmärtämään toisten onnettomuutta, ehk'ei minusta olisi silloin tullut taistelijaa, vaan rauhan mies, ja ehk'en silloin olisi näin yltä päältä tekojen, hyvien ja pahojen, ahdistama. Aate on ollut minulle kaikki kaikessa. Se on ollut minulle tärkeämpi kuin minä. Minulla ei ole ollut aikaa oman itseyteni ihanuutta viljelemään, niinkuin sinulla.
— Minä en ole voinut tehdä toisin. En koskaan, en silloinkaan, kun olisin voinut saada sinut, jos olisin tehnyt syntiä itseäni vastaan…
— Sinä siis toteutit itseäsi valitsemalla hänet. Rakastit häntä enemmän kuin minua?
— En. Minä en rakastanut häntä ollenkaan, sinua minä rakastin, mutta enemmän kuin sinua, rakastin inhimillisen lempeyden aateluutta. Ja hän kuului ihmisyyden-tunteen piiriin, jota en voinut loukata. Olen aina tuntenut toteuttavani itseäni eniten silloin, kun olen ollut vähiten itsekäs. Olisin silloin samalla loukannut jotakin oleellista itsessäni. Sinä vaadit silloin rakkauteni pantiksi ihmis-uhrin.
— Tahdoin tietää, rakastitko minua enemmän kuin ketä muuta hyvänsä.
— Sinun olisi pitänyt uskoa se, luottaa minuun ja minun sanaani.
— Vaikka istuit tuon kuolemaan tuomitun keuhkotautisen luona yötä päivää, holhoten ja vaalien! Vaikka toit hänet lopulta tänne maatilallesi. Ja minun olisi pitänyt uskoa, että rakastit minua. Eikö ollut luonnollista, että vaadin rakkautesi pantiksi tuon ihmisen.