— Se olisi ollut hänen kuolemansa. Hän oli sentään veljeni, lähimmäiseni, joka ei ollut rikkonut minua vastaan millään, jota en voinut itsekkään, julman rakkauden vaatimuksen vuoksi hyljätä, koska hän kerran oli sattunut tielleni.
— Ja hän eli täällä vielä kauan?
— Kaksi vuotta.
— Ja sinä et rakastanut häntä.
— En.
— Hän ei ollut erittäin älykäs, ei henkevä, ei mielenkiintoinen millään lailla, ei sielullesi läheinen? Sinulla ei ollut mitään iloa eikä hyötyä hänestä?
— Ei.
— Etkä ruvennut myöskään vihaamaan häntä, vaikka hänen vuoksensa olit kadottanut minut?
— En. Mutta se aika oli vaikea koulu minulle… Silloin juuri minä opin vaatimaan kaikki itseltäni enkä muilta mitään. Sain alottaa vähitellen, aivan alusta. Monena pimeänä hetkenä, jolloin tunsin, että ympäristöni ei ollut arvoiseni, jolloin soimasin sitä ja halveksin, täytyi minun ajatella: voinhan elää sovussa ja kiitollisessa mielialassa kukkasen kanssa kedolla, lehmän kanssa laitumella ja puhella ystävällisesti koirallenikin, vaatimatta, vihaamatta, kuinka en voisi ihmisen kanssa tulla toimeen. Ja aina kun tunsin katkeroituvani, suuttuvani tai suhtautuvani vastenmielisesti johonkin, käänsin kärjen itseeni. Siis oli minussa taas sillä kohdalla vielä jotakin samean ahdasta, pikkumaista, joka täytyi laajentua, kirkastaa ja suurentaa… Siten olen vähitellen oppinut ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, kadottanut kaunan ulkomaailmaa kohtaan… Siksi ei minusta, ystäväparkani, olisi tullut oikeaa taistelutoveria.
— Sinä kaunis ja laaja ja lempeä, sinä tulevaisuuden-unelma! Maailma ei tule sinua koskaan ymmärtämään. Joskus parhaimpina ja hienoimpina hetkinäni olen luullut sitä kyllä tekeväni. Silloin nuorena se oli mahdotonta. Vika oli silloin minussa, tiedän sen kyllä, ymmärsin vasta perästäpäin. Minä vieroitin sinut väkevällä ja itsekkäällä omistushimollani, jota koetin herättää sinussakin. Ja kun se ei herännyt, olit minulle arvoitus. En ymmärtänyt sinua.