— En minäkään sinua. Tuon nuoren tytön kohtalo, joka joutui siinä onnettoman rakkautemme uhriksi, koski minuun hirveästi ja avasi silmäni vielä enemmän näkemään sellaisen rakkauden hirmuista itsekkäisyyttä.
— Minä tarrauduin häneen epätoivoissani, jotta herättäisin sinussa mustasukkaisuutta.
— Työnsit hänet turmeluksen syliin.
— Hän oli ennakolta tuomittu. Jos en minä sitä olisi tehnyt, olisi sen tehnyt joku muu…
— Se ei vähennä edesvastuullisuuttamme. Ja minä en voinut edes varoittaa häntä sinusta, kun rakastin sinua ja olin antanut hänelle sinusta niin ihannoidun kuvan, että hän sokeasti luotti sinuun. Hän oli puolisisareni…
— Sisaresi!
— Niin. Mutta ei sillä asialla sinään ole mitään merkitystä. Myötätunnon laajetessa, ulettuu se muihinkin samoin kuin omaisiin. Perheen, ystävien isänmaan suojeleminen muiden kustannuksella, sekin on vielä itsekkyyttä… Rakkauden pitää voida syleillä vielä suurempia aloja…
— Ja samalla kun se laajenee, niin se heikkenee ja tietysti samalla myös sen nurjat puolet: viha, kateus, mustasukkaisuus… Maailmaan tulee silloin vanhuus, niinkuin se on tullut meille. Etkö usko? Jos minäkin nyt alkaisin alusta, osaisin ehkä hoitaa meidän asiamme paremmin. Mutta elämä on mennyttä ja minä olen sen elänyt yhtämittaisessa työssä, yhtämittaisessa pölyssä ja melskeessä, iän-ikuisten häijyjen inhimillisten intohimojen keskessä, niin etten ole ehtinyt itseäni ajatella. Olen rähjäytynyt ja rikkonut kaukaisen ihmisyysaatteeni vuoksi, mutta uneksimani ihmiskunnan paratiisi on vielä yhtä kaukana. Ei siitä tullut sen enempää kuin meidän kahdenkaan yhteisestä… Sinä olet sittenkin hyvän osan valinnut, joka olet rakentanut paratiisin sydämeesi.
— Mutta millä hinnalla! Kadottamalla sinut! Kun olisin voinut saada suurimman lyödessäni kuoliaaksi yhden näistä pienimmistä! Mutta minä en voinut, en voisi vieläkään…
— Mutta jos lyödessäsi kuoliaaksi yhden pienimmistä, voisit pelastaa koko ihmiskunnan!