— Tiedätkö, jos jatkat tuohon malliin, pakenen taistelutantereelta.
— Kadotat joka tapauksessa pelin tällä kertaa, jäit tai pakenit.
Sillä minä meistä kahdesta aion nyt voittaa, voittaa ja kaatua!
Vera nojasi päätään seinään ilkkuvan voitonriemun kareillessa hänen huulillaan. Hänen silmänsä paistoivat pimeästä nurkasta tohtoriin ilmeettöminä ja kiinteinä kuin kaksi vihreätä kiiltomatoa.
— Oletko kadottanut järkesi, tyttö? Mitä ilveilet! Lakkaa leikkimästä aseella! sanon minä.
Tohtorin ohimosuonet pullistuivat pahan-enteisesti.
— Minä en leiki, puhui Vera lempeästi ja haaveellisesti. Tätä hetkeä olen odottanut koko elämäni. Kostoa, niin! Minä tahdon kostaa sinulle sen, että jo syntymässä tuomitsit minut. Luonteettomaksi sekasikiöksi, suvunhuonontajaksi! Muistatko! Minä kostan sillä, että toteutan tämän mielikuvasi, että todistan sinun olleesi oikeassa. Oh, kuinka kauan olen hautonut ja hankkinut ilkeän pääsi menoa! Minä valitsin sinut lääkäriksemme. Minä hain sinut käsiini, saadakseni nähdä kasvoista kasvoihin isäni häväisijän, äitini murhaajan, elämäni juuriltaan kiskojan. Äitini ei tiennyt, kuka sinä olit, mutta minä tiesin. Kaikki minä tiesin. Silloin jo olin päättänyt kostaa. Opettelin ampumaan vain osatakseni sinun päähäsi, tohtori Linna, niin minä sinua vihasin. Nyt vasta on se hetki tullut. Tahdon kostaa isäni, äitini, kotionneni, niin, koko naissuvun puolesta sinulle, joka pidät meitä eläiminä ja enkeleinä, mutta et kunnioita ihmisinä! Kuinka minä olen halveksinut sinun imartelujasi, sinun hulluja liehipuheitasi, jotka eivät ole sisältäneet ainoatakaan luottamuksen sanaa, ei ainoata ihmisarvoista ajatusta! Niin, kostaa tahdon vaimosi puolesta, jota olet kohdellut orjana, sisaresi Kaarinan puolesta, jota pidät hulluna, ja sen sisaren puolesta, jonka viettelit samaan aikaan kuin syytit isääni…
— Kamalaa! Sinä mieletön, onneton lapsi, oletko humalassa! Sinä valehtelija, vaikene!
Tohtorin nyrkki putosi kuin raskaan painon alla hervottomana pöytään.
Hänen silmänsä veristivät pidätettyä raivoa.
— Niin, kaikki tiedän, kaikki kostan sinulle, tohtori, jatkoi tyttö yltyvällä hurjuudella, hukkaan menneen elämäni, kodittomuuteni, isättömyyteni, isänmaattomuuteni, luonteettomuuteni, sen epävarmuuden jäytävän syövän, jonka sinä istutit sydämeeni, heti kun opin ajattelemaan…
— Vera! Tohtori karjaisi kuin haavoitettu peto. Revolveri tänne!