— Älä pelkää, että ammun sinua, nauroi tyttö. Se ei olisi mikään kosto. Ei, ammun itseni tänne sinun luoksesi yöllä. Isken arimpaan kohtaasi! Heitän häväistysjutun tuon sinun taidokkaasti hoidetun kunniasi päälle, viattomasti, samoin kuin sinä kerran teit isälleni…
Vera huohotti raskaasti.
— Ja minä teen samalla sinulle mieliksi, lopetan tämän ryssän sekasikiön, mikä olen, ja jollaiset sanoit toivovasi surmattavan, jos sinusta riippuisi… Niin… Kuulin, mitä kerran puhuit täti Kaarinalle… Sinä toivoit kuolemaani jo äitini kohdussa… Oh, tohtori, kuinka minä sinua vihaan!
Tohtori ryntäsi kuin raivostunut härkä Veran kimppuun.
— Revolveri pois! sai hän vaivoin ähkäistyksi. Se oli kuin tukehtuvan metsäsian röhkinää. Vera kuiskasi:
— Oh, kuinka minä sinua vihaan ja — rakastan…
Samassa laukesi revolveri heidän myllertäessään lattialla.
Kaikki oli tapahtunut uskomattoman nopeasti.
Tohtori heräsi tajuihinsa kylmän hien valuessa hänen otsaltaan.
Toisessa kädessään puristi hän jotakin kovaa. Toisen yli virtasi jotakin lämmintä, tahmeaa…