Vera makasi liikkumattomana, silmät puoliummessa ja melkein onnellinen hymyily huulillaan.
Nopeasti vei tohtori käden hänen sydämelleen. Se tykki vielä.
Aivan koneellisesti, mitään ajattelematta, alkoi hän etsiä haavaa ja hoitaa sitä kuin jotakin vierasta tapausta, kuin jotakin niistä epälukuisista tuntemattomista potilaista, joita hän elämässään oli käsitellyt.
Luoti oli lävistänyt oikean keuhkon.
* * * * *
Hitaasti avasi Vera silmänsä.
— Voitko antaa minulle anteeksi? kuiskasi hän. Minä en aikonut tehdä sitä. En todellakaan. Minä valehtelin kaiken, paitsi viimeisen, sen, että rakastan sinua. Minä olisin tahtonut vihata sinua, se on totta, mistä syystä, tiedät. Minä rakastin. Se meni yli voimain! En aikonut kostaa. En olisi voinut… Minä leikittelin… varomattomasti. Puhuin itseäni vastaan… lemmen tuskassa. —
— Vera!
Tohtori painoi päänsä Veran helmaan. Hänen lapaluissaan tuntui omituinen nytkähdys.
Hän itki. Ensi kerran elämässään.