— Minä tahdon elää aamuun, sinun täytyy ponnistaa voimasi, että elän, puhui Vera, ettei mitään varjoa lankea yllesi. Sinä ilmoitat sitten aamulla Kaarina-tädille, isälle, Seivelle ja minä itse todistan tämän tapaturman. Muuten, muuten he kaikki kärsivät ja sinä joudut onnettomaksi. Osaan selittää… Se on oleva viimeinen ja — paras valheeni.
— Vera, sinä et saa kuolla! Elä minulle! Anna anteeksi kaikki! Tai vihaa minua, tee mitä tahdot, mutta älä kuole… Vera, rakkaimpani!
Oi Jumala, sinä, jota en tunne, enkä koskaan tulle tuntemaan, salli minun elää aamuun… hänen tähtensä…, rukoili Vera.
— Rakas tohtori, annatko minulle anteeksi?
— Kaikki on minun syyni, vaikeroi onneton tohtori.
Ja äkkiä kulki salaman nopeudella hänen aivoissaan kaamea kauhun ajatus. Ehkä hän juuri itse omalla kädellään tuossa käsikähmässä ampui Veran. Eikö hän vieläkin tuntenut browningin takaiskua käsivarressaan. Tosiaan. Oikea käsi teki suonenvedon tapaisen kouristusliikkeen. Kumpi heistä oli ampunut? Kumpi? Varmaan hän itse…
— Minä onneton! valitti hän.
— Rakas, älä sano niin. Minä olisin muuten niin onnellinen nyt. Usein olin kuvitellut, että saisin kuolla sinun syliisi, yksin, kahden, näin juuri, äärettömän autuuden ja onnettomuuden, ajan ja iankaikkisuuden antaessa kättä toisilleen. Eihän se olisi voinut muuta ollakaan se meidän rakkautemme, ei koskaan. Se olisi kulkenut kärsimyksen yli ja minä, joka tahdoin olla paha, en olisi jaksanut nähdä toisten kärsivän. Oi, miten minä olen rakastanut sinua! Ja isääni… Mutta kumpikaan teistä ei voinut rakastaa minua, ei niinkuin minä olisin tahtonut, ei tarpeeksi… Oh, älkää vihatko toisianne, te kaksi… Älkääkä minua. En olisi jaksanut elää kuitenkaan. Näin olikin paras…
Veran ääni heikentyi.
Tohtori riensi häntä auttamaan.