— Tämä ei voi olla totta, tämä mahdoton, käsittämätön! Oh, tätä onnettomuutta! vaikeroi hän.
* * * * *
Aamupuolella yötä kuoli Vera.
Maailma pimeni Linnan silmissä. Vasta ensimäisen kerran näki hän, lääkäri, satojen kuolemantapausten todistaja, edessään todellisen kuoleman. Tuon kauhean, korvaamattoman mysteerian. Ei koskaan, koskaan enää…
Hän ei enää ollut hermojensa herra. Oli kuin tuo kuollut tyttö, tuo hysteerinen, kaunis potilas, jonka lemmensairaan rinnan hän oli rikkiampunut, olisi loihtinut hänet itsensä kaltaiseksi. Hän tunsi vihaavansa ja rakastavansa häntä raivolla, joka oli sanoin kuvaamaton.
Oh, tämä häpeä, tämä häväistysjuttu, tämä risti tien yli, nyt juuri ratkaisevalla hetkellä, kun oli rynnättävä…! Tuo ryssän sikiö, tuo… hänen rakas, ainokainen Veransa, josta olisi pitänyt tulla hänen elämänsä koru!
Ja hän kuuli sisimmästään itsepäisesti Veran ilkkuvan ja surunvoittoisen äänen: Oh, "kuinka sinä olet rikollinen…"
XIV.
Viljo Seiven päiväkirjasta.
Nämä hirveät viikot! En ymmärrä, että minä vielä elän ja että sinä
Vera olet kuollut. Ja sinäkin, Meri! Elää, kuolla? Mitä se on?
Tuskaa, arvoitusta, kaikki.