Mitä hourit, Seipi! Katso silmään totuutta vihdoinkin, sinä ikuinen narri, sinä nenästä vedetty kuuvalo-ritari! Ole raaka! Sano suoraan:
"Tuossa lepää Vera, jota rakastin, joka sekä petti minut että oli uskoton ja joka kuoli väkivaltaisen kuoleman oman tai rakastajansa käden kautta!"
"Ja tuossa, tuossa lepää Meri, samoin turmeltuneen ajan turmeltunut vesa, joka teeskenteli kansan rakkautta, mutta rakasti ainoastaan Kuuttia, käytti minua varjostimenaan, mutta räjäytettiin kansan tuomiosta ilmaan rakastajansa teoksen kanssa ja sai samoin väkivaltaisen kuoleman suuressa kirjapaino-onnettomuudessa suurena vallankumousvuonna…"
Mitä kauheuksia minä ajattelen? Minä onneton! Jumala, anna minulle anteeksi! Järkeni on piminnyt onnettomuudessa.
Arvoitus on ollut liian ankara.
Mutta kyynillisyyden myrkky käy yli voimaini. Mieluummin erehdyn kuin antaudun sen valtoihin. Oh, tätä taistelua!
Yhä uudestaan ja uudestaan kohoo rinnastani kysymys: Miksi sinä kuolit, Vera? Miksi? Miksi? Ja rakastitko minua vai toista? Minä huudan, parun, sitä! Eikä vastausta.
Minusta tuntuu, että sinun kuolemallasi pitäisi olla joku tarkoitus tai joku syy. Tapaturma! Vahinko! Sattuma! Miten typerää!
Sitäpaitsi tuo, mitä Vera kerran puhui minulle tohtori Linnasta tai suhteestaan häneen, tuo salaisuus — tällaisissa olosuhteissa niin kauhea salaisuus — täyttää mieleni tahtomattanikin. Mutta hautautukoon se ainaiseksi sinne.
Ketä se liikuttaa muuta, vihasitko vai rakastitko tohtoria, puhuitko minulle silloin totta vai valetta, aioitko ampua tohtorin vai itsesi vai vahingossako kaikki tapahtui. Vai tohtoriko äkkipikaisuudessaan sen teki? Oh, Vera, sinä kuolit, mutta kuollessasi surmasit sittenkin tohtorin.