En voi olla kaikesta etsimättä syyn ja seurauksen lakia… Ei, en tiedä enää mitä etsin… Tuota jotakin…
Maltillisimmat sosialisteista ja kansallismielistä porvareista lupaavat riisua aseensa. Sotilaihin on levinnyt sama innostus… Kuka tietää, mitä tapahtuu…
Ja kuka olisi uskonut, että Vera, pikku Vera, tulisi noin suureksi tekijäksi suuressa historiallisessa taistelussamme! Ja miksi ei tuo suuri taistelu vaatinut ensiuhreikseen vanhoja, syyllisiä, arpiniekkoja tappelupukareita? Miksi juuri kaksi nuorta, viatonta tyttöä?
Vera, sinä ihanin, sinä, joka nyt siellä Tuonen himmeiden pilarikkojen alla käyskelet, minua odottaen ehkä, sinä kaunein ja ruhtinaallisin, sinä olit predestinoitu. Liian ruma, liian alhainen oli maa sinun astinlaudaksesi. Niin paljon kuin toivoinkin yhdenvertaisuuden ja kansanvallan voittoa, oli matka sinne liian lokainen ja tahmea ja raskas sinun jalkojesi poljettavaksi. Sinä olit este, niin! Liian kaunis tähän maailmaan, Vera, Vera!
Mutta Meri! Sinä olit tähän maailmaan luotu. Sinun kuolemasi oli ennenaikainen. Ja minä olisin voinut sinut pelastaa, minäkin!
Vera oli jumalallinen. Sinä Meri, inhimillinen! Miksi et jakanut aatoksistasi osaa minulle? Minä olisin ilmoittanut sinulle, ettei tässä maailmassa saa olla niin ehdoton, ettei luonto tottele luonnollisuutta, minä olisin sen kertonut sinulle, minä, entinen ehdoton.
Mahdan olla hirveästi muuttunut. Kammoan itseäni. —
Ja miten vähän tunsin ihmisiä ennen. Sinun luonnollisuuttasi, Meri, pidin ennen halveksittavana, ylimalkaisena maallisuutena. En ollut silloin vielä nähnyt, miten suuri sinä olit onnettomuudessa. Tai paremmin: että se, mikä tavalliselle ihmiselle olisi ollut onnettomuutta, ei ollut sitä sinulle. Sinä, maailman lapsi, olit vapaa aineesta, olit sitä, mihin minä pyrin!
Muistan viimeisen iltamme: Olisinpa tiennyt, että se oli viimeinen!
Mikä tulevaisuuden viiva koko sinun lyhkäisessä toiminnassasi, joka kuitenkin jäi vanhan systeemin symbooliksi!