Mutta eniten kiusasi häntä taas Kaarina, tuo poissa-oleva salainen syyttäjä. Eikö ollut hän nähnytkin heidän viimeksi tavatessaan pirullista ivan hymyä hänen hyvillä huulillaan, jotka jo olivat raoittuneet kuin jotakin sanoakseen, mutta jälleen puristuneet kiinni?
Tuossahan hän seisoi taas hänen ovellaan ja etsi läpitunkevilla silmillään heikkoa kohtaa hänen uhatusta olemassaolostaan.
— Väisty, haamu! Mitä tahdot minusta?
— Vieläkö nytkin uskot ihmiskunnan aseelliseen onnellistuttamiseen?
Vieläkö nytkin? ilkkui se.
— Vielä, sinä riemuitseva kostonhenki, vielä! Luuletko, että onneton sattuma voisi järkyttää miestä hänen vakaumuksessaan!
— Sinun olisi pitänyt painaa alas se rakkaus! Vieläkö nytkin tuomitset myös rakkauden venäläiseen? ilvehti ääni.
— Tuhat kertaa enemmän kuin ennen! En rakasta Veraa, vihaan häntä, vihaan kaikkia venäläisiä hänen hahmossaan!
— Muistan, muistan. Tahdoit surmata kaikki sekasikiöt. Nyt teit sen!
Oletko nyt tyytyväinen, ha ha haa?
Aaveen räkättävä nauru kierieli kaameana kaikuna sairaassa aivokopassa.
— Minä en surmannut, en!