— Ei, ei! Älä jätä minua yksin. En voi olla yksin!
— Mutta, rakas mestarini, sinähän kuolet nälkään. Kahteen päivään ei sinulla ole ollut edes leipää.
— Minä en kaipaa ravintoa.
— Jospa jaksaisit nousta ja lähteä ulos…
— Nousta! Cui bono? Aina herää kysymys: minkä vuoksi?
— Vaikkapa vain siksi, että sellainen on tapa, hyvitteli Seipi kuin lasta.
— Et tiedä, ystäväiseni, mitä on lopullinen väsymys, elämään kyllästys. Ihmisten tavat ja menot ovat silloin vain pelkkää tuulta ja ilmaa. Lankee sieluun käsittämätön suru, hiljaisuus, liikkumaton tyhjyys. Eikä minulla ole edes tyhjyyden kammoa. Olen raunioitunut. Olen mätä sisältä, syönyt kylläkseni. Ei voi syödä syötyään.
— Mikäs, ettei voi! Emmehän me muuta teekään kuin syömme syötyämme niinkuin me juomme juomasta päästyämme. Voi, jospa nyt olisin Aladinin lampun haltia, niin lennättäisin tuohon eteesi jotakin hyvää putelijuomaa, se virkistäisi varmasti!
Kuutti hymyili kiitollisena Seiven ylivoimaisille ponnistuksille lohduttaa häntä, tehden samalla kädellään kielteisen liikkeen.
— Parempi on, ettei ole sellaista. Jää monet tuhmuudet tekemättä.