— Ja ehkä monet teokset kirjoittamatta.
— En tahdo kirjoittaa enää mitään. En tahdo virkistyä, en edes elää…
— Rakas mestarini, sano minulle, millä saisin sinut iloiseksi? sanoi
Seipi melkein rukoilevalla äänellä.
— Älä minusta välitä! Näetkös, nuori ystävä, ei mikään ulkopuolinen voi iloittaa sitä, jota sisäinen elämän ilo pakenee, kuten minua. Ollakseen iloinen, täytyy ihmisellä olla joku harrastus, mielenkiinto, oli se sitten vaikkapa vain syöminen tai juominen tai rakkaus, tai vaikkapa vain oma tuska, oma tyhjä itse… Minulla ei ole sellaista enää. Kaikki, mihin olen koskenut, on lakastunut käsissäni kuin kohtalon kirous painaisi minua, työ, rakkaus, usko, toivo, parhain unelma…
— Oi, minä olen varma siitä, että kun jälleen voimistut, kirjoitat uudestaan tuon räjähdyksessä tuhoutuneen teoksesi.
Kuutti pudisti raskasmielisesti päätään.
— Siinä räjähdyksessä tuhoutui minulta paljon enemmän kuin yksi käsikirjoitus, virkahti hän.
— Mutta nuo sinun suuret ajatuksesi eivät saa mennä hukkaan maailmalta eivätkä ne menekään. Kaikki tämän ylimeno-ajan uhrit ovat tulevaisuuden kylvöä! Huomaatko, että minä puolestani olen alkanut saada harrastuksia? kysyi Seipi puoleksi pilaillen, puoleksi ujostellen.
— Se on oikein se. Oli minullakin sinun ijälläsi harrastuksia.
— Ja eniten harrastan tuota sinun kaunista, kadonnutta teostasi, naurahti Seipi surunvoittoisesti. Se ei saa, ei saa mennä hukkaan järjettömän tapaturman vuoksi!