— Järjettömän tapaturman vuoksi on ennenkin mennyt hukkaan paljon suurempia hengenaarteita. Sitäpaitsi olisi tuo teos valhetta minun puoleltani nyt. Minuahan on aina pidetty pessimistinä. Kuitenkaan en ole ollut sitä pohjaltani. Olen uskonut inhimillisyyden kehityskelpoisuuteen, elämisen arvoon, olen joskus unelmoinutkin, vaikka tuota lörpötystä elämän-arvoituksen ruusunpunaisesta loppuratkaisusta en ole voinut koskaan sietää. Ja sitten tahdoin kerran minäkin, joka aina olin kirjoittanut inhimillisistä heikkouksista ja paheista, itsekkäisyydestä ja huonoista luonteista, joka olin tonkinut niissä kuin mato mädäntyvässä elimistössä, niin, tahdoin nostaa kerran elämän proosan unelman tasalle. Se ei ollut sallittua. Ja nyt, en usko enää Jumalaan enkä itseeni, en kansaani, en ihmiskuntaan. Minä kiellän kaikki, kaikki!
— Olet sairas nyt!
— Se on totta. Mutta sairas parantumattomasti. Elämän kauneus karttaa minua. Tämä suuri, harmaa arkipäivä, joka on noussut ihmiskunnan yli, ei tarvitse minua enää. Mitä se tekisi runoilijoilla! Se tarvitsee aivan muita asioita!
— Se kaipaa juuri sitä ihanan ihmisyyden runoelmaa, jonka sinä loit sille ja jonka kohtalon käsi musersi…
— Minä en sitä runoelmaa luonut, sanoi Kuutti harvakseen ja mietteissään. Siinäpä se juuri onkin. En voi surra sen kadottamista kuin omaani, nyt, kun olen palannut luontoperäiseen itsekkäisyyden tilaani. Tunsin koko ajan sitä tehdessäni jotakin, jota en koskaan ennen ollut tuntenut, että en ollut tuon suuren unelman luoja, vain sen kurja käsityöläinen, vain yksi miljoonista, että koko maailman aivot kehräsivät kilpaa omieni kanssa, ja että jäin siinä leikissä jälelle, että jäljensin, varastin muiden omaa, pienensin elämän suurinta aatetta koettaessani pakoittaa sitä oman yksilöllisyyteni kehykseen ja tyrkyttäessäni sille oman nimeni arvovaltaa. Ihmisyys-unelma ei tuhoutunut minun kirjani kera, älä pelkää, se elää tuolla ulkona ihmiskunnassa. Ennen oli unelma runoilijoiden erikoisoikeus, ja kun me ja muut ihmiset kohtasimme toisemme, oli meillä jotakin toisillemme annettavana. Mutta nyt on aika toinen. Kaikki erikoisoikeudet ja aatelis-etuudet on poistettu. Kaikki unelmoivat, kaikki runoilevat. Ja on olemassa jotakin, jotakin niin suurta, että yksilön yritys vallita sitä raukenee mitättömiin… Me runoilijat olemme nykyään tarpeettomia siltäkin kannalta. Ja tämä maailma, johon kuitenkin mahtuu niin paljon unelmaa, tuntuu meistä suurelta arkipäivältä siksi, että meillä ei ole siellä enää omaa omituista, vihkimättömän silmän näkemätöntä pyhäkköämme.
— Sen ymmärrän, nyökkäsi Seipi. Mutta jos silti jaksatte laulaa, olette nyt tarpeellisempia kuin koskaan ennen. Vain runoilija voi tehdä suuren aatteen eläväksi, yksinkertaiseksi, sydämeen tunkevaksi. Annanpa sinulle siitä heti esimerkin. Sinun kirjoittamasi rauhan liiton kehoitus on vaikuttanut enemmän kuin koko rauhanliiton monivuotinen toiminta. Ja sinä, Oula Kuuttiko, ottaisit ankaran ajan tullen itsesi pois kansan asialta, sinä, joka olet kansanvaltaisuus itse?
Ulkoa alkoi kuulua kaukaisen marssin tahti, joka yhä läheni. Summaton kansanjoukko tuntui jossakin virtaavan ohi laulaen. Erotti selvään jo sanatkin.
"Työn orjat, sorron yöstä nouskaa! Maan ääriin kuuluu kutsumus; nyt ryskyin murtuu pakkovalta, tää on viime ponnistus. Pohja vanhan järjestyksen horjuu, Orjajoukko taistohon! Alas lyökää koko vanha maailma, ja valta teidän silloin on! Tää on viimeinen taisto, rintamaamme yhtykää! Niin huomispäivänä kansat on veljet keskenään!"
— Internationale!
— Niinkuin huomaat, hoitaa kansa asiansa itse, virkahti Kuutti. Voi hoitaa kyllä päin hiiteenkin, jos sikseen sattuu.