Kuutti viittasi myöntyvästi. Seiven poistuttua katselivat nuo molemmat miehet, entiset ystävät, sittemmin viholliset, toisiaan hetkisen äänettöminä.
— Sinä kai ihmettelet tuloani, alkoi tohtori. Siitä on niin pitkä aika, kun viimeksi on tovereina tavattu. Ja sen jälkeen on paljon tapahtunut. En tiedä, mikä käsitys sinulla on ollut minusta. Minulla on aika ajoin ollut sinusta huono, ehkäpä väärä käsitys. Lausuin julki mielipiteeni. Menin liian pitkälle.
— Mitäpä niistä vanhoista, sanoi Kuutti väsyneesti. Olit kaukonäköinen sitäpaitsi. Kaiken, mistä minua aikoinaan syytit, omaksuin myöhemmin, kevytmielisyyden, rahanhimon, holtittomuuden, kaiken paitsi en pahinta: isänmaan kavaltajaa ei minusta tullut, ainoastaan onnistumaton kirjailija. Olisi voinut käydä pahemminkin. Monesta vähintään yhtä lahjakkaasta ja viattomasta kuin minä on väärällä epäluulolla, aiheettomalla sorrolla tullut isänmaan petturi. Niin, sellaistakin on tapahtunut…
— En silloin tarkoittanut aivan sitä, mitä sanoin. Olin nuori, kiihkomielinen. Tahdon olla aivan suora. Salakavaluus kuuluu vanhan ajan diplomatiaan, naurahti hän vähän katkerasti. Sitäpaitsi olen minä jo vallasta syösty diplomaatti. Olen tehnyt sinulle vääryyttä. Minä tunnustan sen. Nyt vasta olen kypsä siihen.
— Ja minä voin sanoa sinulle nyt, että pääasiassa olit ehkä sittenkin oikeassa silloin. Minun ei olisi pitänyt, ei pitänyt… Mutta minäkin olin silloin nuori ja uhkarohkean rehellinen… Jos silloin olisin ollut kyynikko, olisi se pelastanut meidät kaikki…
Hän vaikeni.
He tunsivat kumpikin sielussaan tuijottavansa samaan arkaan, tuskaisaan kohtaan, jota kieli kieltäytyi sanaksi muuttamasta.
— Vera jätti minulle ikuiset omantunnon tuskat, sai Kuutti vihdoin vaivoin äännetyksi.
— Entä minulle sitten! sanoi tohtori tuskin kuuluvasti. Minähän tavallani olen syypää hänen kuolemaansa…
Jokainen sana oli takertua hänen kuivaan kurkkuunsa.