— Niin, ehkäpä uskot, että minä… jatkoi hän katkonaisesti… sitä mitä sosialistilehdet kertovat… Kuule, vanha toveri, ystäväni tai viholliseni, sano, uskotko miehen sanaan, että ainakin siitä rikoksesta olen puhdas? Sano! Siksi tulin. Kaikkien muiden epäluulon vielä jaksan kantaa, mutta en sinun. Pikemminkin olisin tahtonut sovittaa Veralle vanhat solvaukseni hänen isäänsä ja äitiänsä kohtaan. Pidin hänestä. Ja näin kävi. Annatko minulle anteeksi? Uskotko minua, vanha toveri?
Sanaakaan sanomatta he puristivat toisensa kättä liikutuksen vallassa, jota he eivät edes yrittäneetkään salata.
— Elämä on ollut meille liian kova, luulen, virkahti Kuutti.
— Minä en ole koskaan ennen tahtonut myöntää sitä, ettei mies voisi, mitä mies tahtoo. Olen aina pannut kovan kovaa vastaan. Mutta nyt täytynee minun väistyä. Olen lyöty mies. Äsken vielä luulin, että olin isänmaalleni ja kansalleni tuiki tärkeä. Mutta ehkä se olikin vain harhaluulo.
"Terve vapaus, tasa-arvoisuus!"
kuului selvästi ulkoa.
— Kuuletko, mitä kansa laulaa?
— Lauma laulaa! korjasi tohtori. Yksi ainoa kehittynyt ihmissielu on suuriarvoisempi kuin suurin yhteenliittymä. Valtio on suuri ja voimakas vain yksilöittensä voimasta. Tuo voima on pelkkää kuohaa!
— Siinä olen yhtä mieltä sinun kanssasi, vanha veikko. Yksilö on kehityksen työntäjä, esiinkutsuja, yksilö sen lopullinen päämäärä. Mutta nyt on pohjasakkojen kuohumisaika.
— Ja sitä kestää kyllä meidän elämämme ajan.