Tohtori pysähtyi keskelle lausettaan.
Hänen edessään seisoi Kaarina Linna.
XVII.
Tohtori kumarsi kevyesti ja tutunomainen, ivallinen hymyn väre kareili hänen suupielissään.
— Näyttää aivan siltä, kuin olisimme yhteisestä sopimuksesta päättäneet pitää täällä perhekokouksen. Se olisi sentään liian epäkohteliasta. Suonet anteeksi, jos minä poistun. En ole nyt perheriitatuulella, jatkoi hän kääntyen Kaarinan puoleen. Rauhan aate tekee tuloaan minunkin sydämeeni.
— Aina samanlainen, virkahti Kaarina surullisesti tohtorin mentyä. Pentti-parka! Hän kärsii varmasti kovin, mutta minulle hän ei näyttäisi sitä mistään hinnasta. Ei edes suru pehmitä hänen sydäntään. Minä taidan olla ainoa ihminen maailmassa, jota hän ei koskaan opi sietämään… En luullut tosiaan tapaavani häntä täällä…
— Olin tohtorin tarpeessa, hymyili Kuutti. Kuten näet, olen vähän sairas.
— Häiritsenkö ehkä?
— Päinvastoin, Kaarina-hyvä. Sinä olet minun sieluni ilo ja sydämeni päivänpaiste.
— Mikä sinua vaivaa, ystävä?