— Siinä lehdessä ei tosin ole päiväpolitiikkaa, mutta sensijaan herätteitä, aina jotakin varteen otettavaa. Aivan hiljattain oli siinä ehdotus, että kaikki maailman kansat hyväksyisivät yhden kansainvälisen kielen.

— Vanha juttu!

— Mutta ei tarpeeksi korostettu. Siitä täytyy myös kerran tulla tosi. Ajatteles, mikä voimain säästö! Kouluissa on oppiaineina vain oma kieli ja tämä toinen kansainvälinen. Yhden vieraan kielen ehtii oppia kuka hyvänsä ja koko maapallon ajatus, koko ihmisyyden nerous ja omatunto on sillä hetkellä kaikkien yhteisomaisuutta. Sillä kielitaitoisuus ei sinään vielä ole mitään kulttuuria, niinkuin nykyään vielä ollaan taipuvaisia uskomaan, vaan vasta se elämänsisältö, minkä kielitaitoisuus avaa ihmiselle. Se Gordionin solmu olisi tuolla iskulla aukaistu. Kunpa vain sovittaisiin kielestä. Millekään kansalliskielelle ei tietysti suoda tuota mahtavaa välittäjä-asemaa ja esperantot ja idot ovat monen mielestä teennäisyytensä puolesta vastenmielisiä, aivan kuin jonkinlaiset epäorgaaniset, kemialliset homunculus-kokeilut…

— Ottakaa Herran kansan tasavaltaan merkkikieli, sormipuhelu! nauroi
Vaskio.

— Parempi sekin kuin tämä sielullisen yhteisvälineen, tämä yhteisymmärryksen puute maailmassa.

— Mutta onpa sinulla, poika, harrastuksia! Kuka olisi uskonut! Ei sinun tilasi sitten vielä aivan toivoton ole. Ja minä kun jo aloin pelätä, että olisit jonkinlaisen mystillisen, elämänkielteisen maailmantuskan uhri…

Seipi ei vastannut. Hän jäi epämääräisesti ja näennäisesti välinpitämättömän näköisenä tuijottamaan siihen suuntaan, jolla tuo nuori vihreävaippainen tyttö joutui näköpiiriin. Pari kertaa sattuivat heidän silmänsä vastakkain ja kummallakin kerralla tunsi Seipi sisällisesti säpsähtävänsä. Niin lempeän surumielisellä ja samalla niin uhmaisan ylpeällä ilmeellä ei häneen vielä kukaan ihminen ollut katsonut. Ei kukaan niin omalla ja yksinäisellä katseella.

III.

Viljo Seiven päiväkirjasta.

Miten minä olen yksin! Simo on erinomainen toveri, mutta sentään en voi puhua hänelle kaikkea, mikä mieltäni askarruttaa. Hän nauraisi minulle liiaksi. Itsestäni en välitä, mutta on eräitä asioita, joille en soisi naurettavan. Simo nimittää minua uneksijaksi, huomaamatta ollenkaan, että hän itse on suurin kuvittelija, mitä maa päällään kantaa. Sentähden sovimmekin niin hyvin yhteen ja sentähden tiedän myös monen nauravan Simolle ja pitävän häntä tuulihattuna, hassuttelijana, turhan touhuajana. Sillä hänen kuvittelunsa on niin sanoakseni ulkopuolista, käytännöllistä laatua. Mutta minun! — Niin, muistutan todellakin liian paljon tuota vähäjärkistä aurinkoprofeettaa uskaltaakseni sen avomielisesti tunnustaa.