Minussa tapahtuu jotakin, en tiedä mitä. Mutta minusta tuntuu, että kaikkialla maailmassa tapahtuu jotakin samanlaista, jotakin suurta ja ihmeellistä. Minä, pisara, siru, atoomi olen vain heikko heijastus siitä. Mutta sama elämän virta, joka vyöryy läpi kaikkeuden, halki hengen ja aineen, ohjaa myös minun valtimoitteni tykintää. Onko suurempaa onnea kuin antautua sille, tuolle elämän kasvamisen hiljaiselle aavistelulle, kuuntelulle! Se kantaa korvaan kummallisia sointuja ja säveleitä sielujen kamppailun historiasta. Mitä se on? Etsiäkö totuutta ja elää hyvyydelle? Ollako ihminen tai tulla siksi? Se siinnyttää silmään näkyjä sopusoinnun kaukaiselta rannalta, jossa länsimaisen levottomuuden hyrskyävä vuo vaipuu itämaisen rauhan ikuiseen mereen.
Katselen elämää edelleenkin syrjästä, kiihkottomana, mutta en enää välinpitämättömänä. Olen ehkä liiaksi passiivinen, kuten Simo sanoo, mutta samalla olen levoton ja harras, kaipaava ja odottava. Ja samaa odotusta olen näkevinäni kaikkialla ympärilläni, sentähden en uskalla pilkata pienintä, mielettömintä ihanteen kurkoitusta ihmisrinnassa. Me olemme tottuneet pitämään hyvänä vain sitä, mikä on hyödyllistä, ulkonaisesti hyödyllistä, siksi me niin helposti nimitämme mielettömyydeksi sisäisen hyvän palvelusta, tuota hiljaista ja puhdasta, jota kuitenkin kaikki Itämaan viisaat ovat kumartaneet. Aarian kirjasto aukaisi silmäni sille. Ja nyt siinä valossa tajuan raamatunkin arvon, joka ennen niin räikeästi loukkasi käsitteellisiksi kouluutettujen aivojen rajallista ymmärrystä, niiden pientä, nykyajan pintapuolisella moraalilla kyllästettyä totuuden vaatimusta. Se on pohjimmaltaan Itämaiden kädenlyönti Länsimaille, ikuisen viisauden vuossadasta vuossataan salaperäisesti pisaroiva Fingalin luola keskellä hetken kuohuja, totuuden helman kaunis tarkoituksettomuuden tausta ihmisen tahalliselle, hänen heikkoutensa tukemiseksi rakennetulle tarkoitusperäisyydelle. Se, jolla on voimaa laskeutua elämän totuuteen kokonaan, hukkaa itsensä. Ja jolla on uskallusta etsiä sitä koko inhimillisyydellään, kadottaa tämän maailman. Mutta maailma voittaa hänessä suuren hengen. Joku Tolstoi on sen tehnyt. Hän olisi ollut rakas itse vanhan Intian jumaluudelle, joka haastaa:
"Joka ei ainoatakaan olentoa vihaa, joka on hyvä, armelias, vapaa itsekkäisyydestä ja turhan kunnian pyynnöstä, tyynimielinen onnessa ja onnettomuudessa ja kärsivällinen, joka tyytyväisenä tarkastelee elämätänsä, taltuttaa sydämensä, mielensä ja alistuneena minua avuksensa huutaa, se on Minulle rakas.
"Joka ei enää kuoleman maailmasta eikä maallisista murehdi, joka on niin vapaa, ettei häntä ilo, pelko tai viha horjuta, se on Minulle rakas.
"Jolla ei ole ennakkoluuloja, joka on puhdas, rehellinen, himoton, vapaa epätoivosta ja tykkänään kieltäytyy, täynnä kunnioitusta, se on Minulle rakas.
"Joka ei rakasta, ei vihaa, ei murehdi eikä himoitse, joka sisällisesti luopuu onnesta ja onnettomuudesta, se on Minulle rakas.
"Joka pitää ystävää ja vihamiestä yhdenarvoisena, jolle kunnia ja häpeä ovat yhdenveroiset, jolle kylmä ja kuuma, ilo ja suru ovat yhdenlaiset, mistään kiinni-riippumaton; joka kiitoksen ja moitteen suhteen on välinpitämätön, vaitelias, joka himojensa kautta ei ole mihinkään sidottu, ja lujatahtoisena Minua hartaudessa etsii, se on minulle rakas.
"Mutta joka juo elämän-antavaa viisautta, josta olen puhunut, täynnä eläväksi tekevää uskon voimaa ja jonka hartauden päämaali olen Minä, sitä Minä yli kaiken rakastan."
Miten suurta on tämä ikivanha vapauden unelma! Eikö ole aika jo siitä muistuttaa! Muistuttaa, että ihmisellä on tuo suuri synnyntäoikeus olla sisäisesti vapaa, olla tekemättä vastoin omaatuntoaan, olla tekemättä pahaa. Itsestään kirpoavat silloin ulkonaisetkin kahleet, valtion pakkoraudat, valheellisen tottumuksen kirous. Miten siihen enää voidaan pakoittaa sitä, jolle vapaus elämässä jo on kypsynyt kukkaansa: elämästä vapautumisen unelmaksi, hengen korkeimman saavutuksen ja kaiken tyhjiin raukeamisen erottamattomaksi renkaaksi, kuoleman onneksi, Nirvanaksi, joka alkaa samalla hetkellä kuin elämäkin ja johon arvaamattaan eräänä yönä aukee kuin kukan umppu avaruuden syleilyyn.
Niin, ei kellään ole oikeutta estää ihmistä vapautumasta tai pakoittaa häntä tekemään pahaa, ja pian ei kellään ole oleva siihen edes voimaa. Kun sielut heräävät…